Aman tiistaiessee: Miksi jaamme kokemuksiamme ja osaamistamme vapaasti verkoissa?

Monille meistä internet on päivittäisessä työssämme ja toiminnassamme tärkein kanava ja reitti erilaiseen tietoon, tietämykseen ja moninaisiin digitaalisiin sisältöihin. Verkkosisältöjen määrä on jatkuvasti kasvanut, ja suurin osa verkoissa tarjolla olevasta sisällöstä on ns. tavallisten käyttäjien eli vertaiskäyttäjien tuottamaa. Amerikkalainen professori ja tutkija Yochai Benkler ennakoi vuonna 2006 (The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom), että ns. tavalliset käyttäjät muodostavat verkoissa tarjolla olevan sisällön luomisen ja tarjoamisen ytimen. Vertaiskäyttäjien luoma sisältö hallitsee erilaisia palveluja – oli sitten kyse Wikipedian kaltaisista yhteisistä tietosanakirjoista, Facebookin tapaisista verkkoyhteisöistä, YouTuben ja Flickrin kaltaisista mediajakelupalveluista tai erilaisista käyttäjävetoisista verkkoyhteisöistä.

Mutta miksi me käyttäjät jaamme kokemuksiamme, tietämystämme ja osaamistamme avoimissa verkkoympäristöissä suuren joukon ihmisiä kanssa, joita emme välttämättä läheisesti – tai usein ollenkaan – tunne? Mikä saa oman alansa asiantuntijan kirjoittamaan ja editoimaan tuntikaupalla Wikipedia-artikkelia aiheesta, josta vain kourallinen yksilöitä on kiinnostunut? Mikä saa sovelluskehitysasiantuntijan jakamaan arvokasta osaamistaan alan verkkoyhteisössä? Miksi käyttäjät jakavat matkakuviaan erilaisissa verkkoyhteisöissä? Tai peiliin katsoen: miksi kirjoitan blogeja?

Voimme pohdiskella tätä haastetta kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta (Alexander Stubbin pääministeröimässä Suomessahan täytyy olla kolme pointtia....). Ensimmäinen näkökulma on, että verkkoihin tarjoamamme sisältö – oli se sitten kuvia lomakohteista ja hirvikäristyksestä, kommentteja Facebook-päivityksiin tai kollegan auttamista ammatillisissa verkkoyhteisöissä – edustaa digitaalisessa muodossa olevia lahjoja. Vaikka esimerkki saattaa tuntua kaukaa haetulta, voimme palauttaa tätä ajattelua takaisin ”lahjan” perimmäiseen tarkoitukseen.

Ranskalainen etnologi Marcel Mauss selvitti esseeteoksessaan ”Lahja – Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa” 1920-luvulla (kirja ilmestyi suomeksi 1999), kuinka perinteisissä yhteisöissä lahjan tarkoituksena ei suinkaan ollut jättää muistoa vaan nimenomaan kutsua vuorovaikutukseen. Lahjan ajatuksena on, että syntyy sellaista yhteistä toimintaa, jossa lahjoja annetaan ja vaihdetaan, mutta niiden arvo voi ajan mittaan pienentyä ja lopulta muuttua symboliseksi. Oman osaamisen ja kokemusten jakaminen erilaisissa verkkoyhteisöissä ”digitaalisia lahjoja” antamalla on kutsu muillekin liittyä jakamaan ja levittämään omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja taitojaan.

Toinen näkökulma liittyy lahjojen vaihdannalla ja kerryttämisellä sekä verkkoyhteisöjen toimintaan osallistumalla syntyvään sosiaaliseen pääomaan. Digitaalinen sosiaalinen pääoma voi saada erilaisia ilmenemismuotoja kuin ns. reaalimaailman sosiaalinen pääoma, mutta monia samoja peruselementtejä siinäkin on. Verkostoissa toimiville eräs sosiaalisen pääoman merkki voi olla erilaisten kontaktien laajuus ja moninaisuus – tiiviissä verkkoyhteisössä tietty ”staran” tai asiantuntijan asema.

Kolmas näkökulma liittyy verkossa jakamisen motiiveihin. Oded Nov tutki Wikipediaan kirjoittavien motivaatiota (What Motivates Wikipedians?) vuonna 2007 ilmestyneessä artikkelissaan. Kaksi tärkeintä motivaatiotekijää olivat ilo ja ideologia – eli artikkelien kirjoittamisen, editoimisen ja parantamisen ilo sekä omalla työllä tehty henkilökohtainen panos tiedon avoimuuteen ja sen avoimeen tarjoamiseen ja jakeluun.

Tietysti voimme myös pohtia miksi eri yksilöt jakavat hyvinkin henkilökohtaisia asioita aikana, jolloin osa päivittäistä uutisvirtaamme ovat erilaiset digitaaliset identiteettivarkaudet sekä sosiaalisen median kautta tapahtuneet tietourkinnat ja yksilöiden elämän seuraamiset, joiden lieveilmiöitä on moninaisia. Miksi olemme jakamassa monenlaista sisältöä erilaisilla digitaalisilla foorumeilla, vaikka erilaiset riskit ovat niin ilmeisiä? Hanna Krasnova kollegoineen vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessaan (Online social networks: why we disclose) päätyi siihen, että käyttäjät ymmärtävät kyllä erilaisia avoimeen tiedon jakamiseen liittyviä riskejä, mutta ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan ja tietojaan sekä (ihmis)suhteiden ylläpitämiseksi ja luomiseksi sekä verkkoyhteisöissä toimimisen ilosta. Eli kyse on tavallaan hallitusta vaihtokaupasta: hyväksymme tiettyjä riskejä, koska koemme saavamme jakamalla enemmän kuin pidättäytymällä jakamasta. Niin – siksi kai kirjoitamme blogeja, päivitämme Facebook-seinäämme ja kommentoimme verkkoyhteisöjen keskusteluja.

Aman tiistaiessee: Tehtaista areenoille

Runsas neljännesvuosisata sitten suomalainen sosiologi Matti Virtanen tiivisti kirjassaan ”Tehtaasta studioon” (1987), että olemme Suomessa siirtyneet tehdaskulttuurista studiokulttuuriin. Tehtaat ovat massatuotannon ehdoilla toimivia monistuskoneita, kun studioiden tarkoituksena on kehittää ja tuottaa ideoita, malleja ja prototyyppejä. Ihmistyövoiman merkitys muuttuu ja luovuuden merkitys kasvaa studioiden maailmassa. Virtanen osui oikeaan silloisessa analyysissään ja osasi kuvata uudenlaista arvonmuodostusta, joka tapahtuu pienissä luovissa yksiköissä, jotka voivat myös verkottua keskenään.

Uudenlainen näkökulma arvonmuodostukseen on kuitenkin nyt käsillä. Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa tärkeä osa työstä ja toiminnasta ei tapahdukaan enää studioissa – kuten tehtaat, nekin ovat tärkeitä – vaan avoimilla areenoilla. Avoimille areenoille on ominaista, että työhön ja toimintaan osallistuvat monet eri henkilöt ja toimijat, ja kaikkia toimijoita ei välttämättä tunneta ja hekään eivät usein toisiaan tunne. Aikamme käytetyin tietosanakirja Wikipedia on tästä tietysti klassinen esimerkki ja se on, kuten Andrew Lih vuoden 2009 kirjassaan ”The Wikipedia Revolution” pelkistäen toteaa, ”the world's greatest encyclopedia created by a bunch of nobodies”.

Siirtyminen tehtaista areenoille ei ole täysin uusi ilmiö. Tietoverkkojen merkitystä tässä muutoksessa kuvasi oivallisesti jo Don Tapscott kumppaneineen vuosituhannen alussa kirjassaan ”Digital Capital: Harnessing the Power of Business Webs” (2000), jossa kuvattiin hyvin mm. Linuxin käyttäjien osallistumista sen kehitystyöhön. Uusi kehittyvä ilmiö on erilaisten hankkeiden ja toimintojen kehitystyön tuominen todella avoimille areenoille ja monien erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen toiminnaksi. Tärkeää ei olekaan ollut vain eri toimintojen tuominen ”saataville” vaan myös käytännön toiminnalla erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen käytännön innostaminen ja sitouttaminen toiminnan jatkuvaan kehittämiseen.

Tietoverkkojen sekä erilaisten niitä hyödyntävien palvelujen kehittyminen on avannut ovia ja mahdollisuuksia uudenlaiseen osallistumiseen ja osallisuuteen.  Mielenkiintoiseksi eri digitaalisilla areenoilla tapahtuvan yhteisen toiminnan tekee eri toimijoiden toistensa työn kunnioittaminen ja tietynlainen positiivinen kuri. Tehdasmaiseen kulttuuriin kuului sääntöjen ja kieltojen korostaminen ja selkeä valvonnan läsnäolo. Vaikka avoimien areenoiden toiminnassa näemme myös lieveilmiöitä (kuten vaikkapa trollausta), suuri valtaosa vakavamielisestä työstä tehdään varsin kurinalaisesti vaikkakin hyvin erilaisissa ympäristöissä ja erilaisina aikoina ilman ulkoista valvontaa käyttäjien sisäistämän yhteisen etiikan periaattein. Tämä on avoimista toimintatavoista voimaa ja innoitusta hakeville tärkeä vahvistava kokemus.

Niin tehtaille kuin studioille oli ominaista, että ne toimivat suljettuina järjestelminä. Tällöin ne olivat joko osa sovittua tuotantoketjua tai toimivat sovitussa asiakassuhteessa. Suuri murros arvontuotannossa on ollut siirtyminen toimimaan avoimissa arvoverkostoissa (open value networks), joita osittain on hahmotettu mm. avointen innovaatioiden näkökulmasta. Erilaiset avoimet ja jakamiseen perustuvat toimintamallit ovat osoittaneet innovaatio- ja kehitystyössä vahvuutensa ja merkityksensä, joista esimerkiksi Henry Chesbrough on oivaltavasti kirjoittanut (esimerkiksi ”Open Innovation: Researching a New Paradigm” vuodleta 2008).

Merkittävä muutos on siis murtautuminen ulos tarkkarajaisista suljetuista arvontuotannon ympäristöistä avoimiin monimuotoisiin ympäristöihin. Näkökulma ei ole vain taloudellisen arvon uudenlainen tuottaminen vaan myös uudenlainen sivistys- ja kansalaisyhteiskunnan uudenlainen arvontuotanto. Uudenlaisessa arvontuotannossa korostuu entisestään monipuolisten ja monimuotoisten toimijoiden merkitys; toimijoiden monipuolisuus ja versaliteetti voivat luoda enemmän arvoa kuin tiukasti rajatut kohdejoukot. Mutta tärkeää on myös ymmärtää laaja-alaisesti arvontuotannon monet ympäristöt: arvoa luodaan ja tuotetaan vapaassa sivistystyössä, kansalaistoiminnassa, itseorganisoituvassa toiminnassa, yritystoiminnassa, kolmannen sektorin toiminnassa. Avoimien arvontuotannon ympäristöjen piirteisiin kuuluu myös tietty ennakoimattomuus - toimijat eivät ole ennalta määrättyjä eivätkä teemat ylhäältä annettuja. Tämä ennakoimattomuus ja laveus on avoimuuden etu, jolloin voidaan nostaa uusia ja arvaamattomiakin asioita esille ja toiminnan kohteiksi.

Siirtyminen tehtaista areenoille on monimuotoinen ja mielenkiintoinen muutos. Se myös haastaa meidät oivaltamaan, että yhdessä saamme aikaan enemmän ja että monet nykyiset arvontuotannon kannalta keskeiset resurssit ovat aineettomia. Haasteen kohteena onkin kaksi perinteisen ajatustamme – yksi ynnä yksi voikin olla kolme (tai enemmän) ja jakamalla kokonaisuus voi kasvaa.

Aman tiistaiessee: Mokumentit ja huijatuksi tulemisen kauneus

Joulun aikaan pidin pidemmän tauon bloggaamisessa ja siten myös tiistaiesseiden kirjoittamisessa, mutta nyt vuoden 2015 päästyä kunnolla käyntiin pyrin taas palaamaan vakiorytmiin ja ainakin tiistaisin kirjoittamaan maailman ilmiötä pähkäileviä esseitä.

Mitä otsikossa mainitut mokumentit (joka on johdettu englanninkielisestä termistä ”mock documentary”) sitten ovat? Suomenkielisen Wikipedian määritelmän mukaisesti mokumentti on ”televisio-ohjelma tai elokuva, jossa fiktiivinen tarina esitetään todellisista tapahtumista kertovien dokumenttien tyyliä jäljitellen tai parodioiden”. Suomeksi käytetään myös termejä ”pseudodokumentti” tai ”mukamentti”. Edellämainittua Wikipedian määritelmää voi pitää rajoitettuna, koska hyviä mokumentteja löytää myös jatkuvasti kasvavan määrän YouTuben kaltaisista videonjakopalveluista. Edelleen voisi väittää, että hyvä mokumentti SEKÄ jäljittelee dokumenttien tyyliä ETTÄ parodioi sitä. Ensimmäisten tunnettujen mokumenttien joukossa oli BBC:n 1950-luvulla aprillipäivänä lähettämä kolmen minuutin ”uutisjuttu” spagetin kypsymisestä poimintakuntoon Sveitsissä (voit katsoa BBC:n videon tällä linkillä YouTubesta). Hyvä esimerkki tuoreesta suomalaisesta toteutuksesta on vaikkapa parin vuoden takainen ”Leipäjuustohuijaus” (voit katsoa Leipäjuustohuijaus-videon tällä linkillä YouTubesta). 

Oma rakkauteni mokumentteihin syttyi parisen vuotta sitten katsottuani DVD:ltä Peter Jacksonin ja kumppaneiden vuonna 1995 Uudessa-Seelannissa toteuttaman teoksen ”Unohdetut kuvat” (Forgotten Silver). Erinomaisesti toteutettu tunnin mittainen mokumentti kertoo jouhevasti, että monet aikamme keskeiset innovaatiot (äänielokuva, spektaakkelielokuva, värielokuva, mutta myös lentokone) olivat itse asiassa keksitty Uudessa-Seelannissa, mutta Jackson kumppaneineen oli nyt vasta löytänyt vanhasta autotallista unohtuneet filmiaarteet, joista nämä sankaritarinat kävivät ilmi. Teos haastaa useamman kerran katsojansa ja omalla taikavoimallaan tempaa katsojansa mukaan uskomattomaan tarinaan ja sen eri käänteisiin. Kyseinen teos näytettiin Uudessa-Seelannissa televisiossa valmistumisvuotenaan ja se sai aikaan monia mielenkiintoisia isänmaallisia reaktioita, kunnes pikkuhiljaa Jacksonin ja kumppaneiden jippo paljastui – ja vastareaktiot olivat sen mukaisia. Mielenkiintoista tietysti, että kun tämä oli aikaa ennen internetin laajaa käyttöä, katsojien täytyi päätellä vain näkemänsä ja yleissivistyksensä pohjalta tarinan eri kohteiden totuudenmukaisuus.

Toinen suosikkini on vaihtoehtoisen historian mokumentti “C.S.A.: The Confederate States of America” (2004), jonka perusajatuksena on, että Yhdysvaltain sisällissodassa etelävaltiot voittivat, orjuus ja orjakauppa ovat Yhdysvaltain talouden vahvaa perustaa ja että pohjoisvaltioiden infrastruktuuri tuhottiin ja talouden ja toiminnan painopiste on etelässä. Presidentti Lincolnkin lähti maanpakoon Kanadaan. Aineksia olisi ollut paljon parempaankin, mutta mielenkiintoinen kokeilu vaihtoehtoisesta historiasta hieman ”What If?” –kirjojen tyyliin.

Ja tietysti mokumenteissa löytyy monia teoksia, jotka parodioivat oivasti kulttuuridokumentteja. Pop-musiikkiyhtyeistä kertovista mokumenteista tunnetuin taitaa olla Rob Reinerin vuona 1984 ohjaama ”This is Spinal Tap” (joka sai suomenkieliseksi infantiiliksi nimekseen ”Hei me rokataan”….). Tämän genren perusteos on kuitenkin Eric Idlen, joka on yksi Monty Python –ryhmän jäsenistä, ideoima ja Gary Weisin kanssa ohjaama ”All You Need is Cash” (1978), joka kertoo tarinan pohjoisenglantilaisesta The Rutles –yhtyeestä, joka aivan yllättävän paljon muistutti erästä liverpoolilaislähtöistä tunnettua neljän miehen yhtyettä. Elokuva on hieno pastissi Beatlesin tarinasta aina elokuvaan sävellettyjä biisejä myöten ja aivan ehdoton elokuva!

Mutta mokumenttien kiehtovuus perustuu myös siihen, että tämän genren sisällä on tilaa monenlaisille innovaatioille ja teoksille. Woody Allenin hienoa elokuvaa ”Zelig” ¨(1983) voi pitää hyvin mokumenttimuotoisena toteutuksena. Sacha Baron Cohen toi omalla elokuvallaan ”Borat” (2006) mokumentteihin aivan uuden (siis jopa minun mielestäni osin) räävittömän tyyliin, joka monilta osiltaan oli hulvaton, mutta onnistui usein myös vaivatta rimanalituksissa.

Oma mielenkiintoni mokumentteihin pohjautuu myös hyvien dokumenttien vahvaan kasvuun ja dokumenttielokuvan uuteen tulemiseen. Olen ilolla ja mielenkiinnolla seurannut, kuinka DVD-aikakautena laajaan tarjontaan on tullut monia mielenkiintoisia ja kelvollisia dokumentteja. Michael Moorea ehkä kaikki eivät pidä absoluuttisesti objektiivisuuteen pyrkivänä dokumenttien tekijänä, mutta ei hän ainakaan tylsä ole ja montaa katsojaa kylmäksi jätä. Energiatuotannosta on tehty montakin hyvää dokumenttia – esimerkiksi Josh Foxin ”Gasland” (Gasland - 2009) ja Al Goren vetämä ”Epämiellyttävä totuus” (An Inconveninet Truth – 2006); Gorea monet pitivät syystäkin julkiselta kuvaltaan Clintonin varjossa tylsähkönä, joskin osaavana, mutta hänen tähdittämänsä elokuva on varsin kelvollinen ja sujuva. Ruokatuotannosta on tehty erinomaisia dokumentteja, joista oma suosikkini on suomalainen Katja Gauriloffin ”Säilöttyjä unelmia” (2012); myös Morgan Spurlockin kymmenisen vuotta vanha ”Supersize Me” (2004) on mieleenpainuva, joskaan ei unohtumaton, dokumentti.

Mihin mokumenttien tenho sitten perustuu? Taito kertoa epäuskottava tarina niin että siitä tulee uskottava ja seurattava on tietysti useille meille syy katsoa elokuvia ja tempautua niiden maailmaan. Moniin unohtumattomiin elokuviin kuuluvat yllättävät ratkaisut ja juonenkäänteet, joissa katsoja yllätetään. Kun elokuva on perinteisesti ollut tapa illuusioiden luomiseen ja esittämiseen, niin dokumenttielokuva antoi uuden ulottuvuuden eli toi elokuvan myös todellisuudesta kertomisen ja kuvaamisen välineeksi. Mokumentit taas kääntävät päälaelleen tämän asian käyttäen dokumenttielokuvien konventioita ja kuvastoja - eli kun juuri jotenkin opimme dokumenttielokuvia katsomalla, että elokuva ei olekaan illuusiota, vaan todellisuuden kuvausta, niin mokumentit kääntävät taas todellisuuden kuvaukset illuusioiksi. Todellisuuden ja fiktion rajamailla tasapainoilu sekä katsojan jatkuva älyllinen haastaminen ovat mokumenttien avaintekijöitä – ja katsojan huijaaminen uskomaan uskomattomia tarinoita.