Joulun aikaan pidin pidemmän tauon bloggaamisessa ja siten myös tiistaiesseiden kirjoittamisessa, mutta nyt vuoden 2015 päästyä kunnolla käyntiin pyrin taas palaamaan vakiorytmiin ja ainakin tiistaisin kirjoittamaan maailman ilmiötä pähkäileviä esseitä.
Mitä otsikossa mainitut mokumentit (joka on johdettu englanninkielisestä termistä ”mock documentary”) sitten ovat? Suomenkielisen Wikipedian määritelmän mukaisesti mokumentti on ”televisio-ohjelma tai elokuva, jossa fiktiivinen tarina esitetään todellisista tapahtumista kertovien dokumenttien tyyliä jäljitellen tai parodioiden”. Suomeksi käytetään myös termejä ”pseudodokumentti” tai ”mukamentti”. Edellämainittua Wikipedian määritelmää voi pitää rajoitettuna, koska hyviä mokumentteja löytää myös jatkuvasti kasvavan määrän YouTuben kaltaisista videonjakopalveluista. Edelleen voisi väittää, että hyvä mokumentti SEKÄ jäljittelee dokumenttien tyyliä ETTÄ parodioi sitä. Ensimmäisten tunnettujen mokumenttien joukossa oli BBC:n 1950-luvulla aprillipäivänä lähettämä kolmen minuutin ”uutisjuttu” spagetin kypsymisestä poimintakuntoon Sveitsissä (voit katsoa BBC:n videon tällä linkillä YouTubesta). Hyvä esimerkki tuoreesta suomalaisesta toteutuksesta on vaikkapa parin vuoden takainen ”Leipäjuustohuijaus” (voit katsoa Leipäjuustohuijaus-videon tällä linkillä YouTubesta).
Oma rakkauteni mokumentteihin syttyi parisen vuotta sitten katsottuani DVD:ltä Peter Jacksonin ja kumppaneiden vuonna 1995 Uudessa-Seelannissa toteuttaman teoksen ”Unohdetut kuvat” (Forgotten Silver). Erinomaisesti toteutettu tunnin mittainen mokumentti kertoo jouhevasti, että monet aikamme keskeiset innovaatiot (äänielokuva, spektaakkelielokuva, värielokuva, mutta myös lentokone) olivat itse asiassa keksitty Uudessa-Seelannissa, mutta Jackson kumppaneineen oli nyt vasta löytänyt vanhasta autotallista unohtuneet filmiaarteet, joista nämä sankaritarinat kävivät ilmi. Teos haastaa useamman kerran katsojansa ja omalla taikavoimallaan tempaa katsojansa mukaan uskomattomaan tarinaan ja sen eri käänteisiin. Kyseinen teos näytettiin Uudessa-Seelannissa televisiossa valmistumisvuotenaan ja se sai aikaan monia mielenkiintoisia isänmaallisia reaktioita, kunnes pikkuhiljaa Jacksonin ja kumppaneiden jippo paljastui – ja vastareaktiot olivat sen mukaisia. Mielenkiintoista tietysti, että kun tämä oli aikaa ennen internetin laajaa käyttöä, katsojien täytyi päätellä vain näkemänsä ja yleissivistyksensä pohjalta tarinan eri kohteiden totuudenmukaisuus.
Toinen suosikkini on vaihtoehtoisen historian mokumentti “C.S.A.: The Confederate States of America” (2004), jonka perusajatuksena on, että Yhdysvaltain sisällissodassa etelävaltiot voittivat, orjuus ja orjakauppa ovat Yhdysvaltain talouden vahvaa perustaa ja että pohjoisvaltioiden infrastruktuuri tuhottiin ja talouden ja toiminnan painopiste on etelässä. Presidentti Lincolnkin lähti maanpakoon Kanadaan. Aineksia olisi ollut paljon parempaankin, mutta mielenkiintoinen kokeilu vaihtoehtoisesta historiasta hieman ”What If?” –kirjojen tyyliin.
Ja tietysti mokumenteissa löytyy monia teoksia, jotka parodioivat oivasti kulttuuridokumentteja. Pop-musiikkiyhtyeistä kertovista mokumenteista tunnetuin taitaa olla Rob Reinerin vuona 1984 ohjaama ”This is Spinal Tap” (joka sai suomenkieliseksi infantiiliksi nimekseen ”Hei me rokataan”….). Tämän genren perusteos on kuitenkin Eric Idlen, joka on yksi Monty Python –ryhmän jäsenistä, ideoima ja Gary Weisin kanssa ohjaama ”All You Need is Cash” (1978), joka kertoo tarinan pohjoisenglantilaisesta The Rutles –yhtyeestä, joka aivan yllättävän paljon muistutti erästä liverpoolilaislähtöistä tunnettua neljän miehen yhtyettä. Elokuva on hieno pastissi Beatlesin tarinasta aina elokuvaan sävellettyjä biisejä myöten ja aivan ehdoton elokuva!
Mutta mokumenttien kiehtovuus perustuu myös siihen, että tämän genren sisällä on tilaa monenlaisille innovaatioille ja teoksille. Woody Allenin hienoa elokuvaa ”Zelig” ¨(1983) voi pitää hyvin mokumenttimuotoisena toteutuksena. Sacha Baron Cohen toi omalla elokuvallaan ”Borat” (2006) mokumentteihin aivan uuden (siis jopa minun mielestäni osin) räävittömän tyyliin, joka monilta osiltaan oli hulvaton, mutta onnistui usein myös vaivatta rimanalituksissa.
Oma mielenkiintoni mokumentteihin pohjautuu myös hyvien dokumenttien vahvaan kasvuun ja dokumenttielokuvan uuteen tulemiseen. Olen ilolla ja mielenkiinnolla seurannut, kuinka DVD-aikakautena laajaan tarjontaan on tullut monia mielenkiintoisia ja kelvollisia dokumentteja. Michael Moorea ehkä kaikki eivät pidä absoluuttisesti objektiivisuuteen pyrkivänä dokumenttien tekijänä, mutta ei hän ainakaan tylsä ole ja montaa katsojaa kylmäksi jätä. Energiatuotannosta on tehty montakin hyvää dokumenttia – esimerkiksi Josh Foxin ”Gasland” (Gasland - 2009) ja Al Goren vetämä ”Epämiellyttävä totuus” (An Inconveninet Truth – 2006); Gorea monet pitivät syystäkin julkiselta kuvaltaan Clintonin varjossa tylsähkönä, joskin osaavana, mutta hänen tähdittämänsä elokuva on varsin kelvollinen ja sujuva. Ruokatuotannosta on tehty erinomaisia dokumentteja, joista oma suosikkini on suomalainen Katja Gauriloffin ”Säilöttyjä unelmia” (2012); myös Morgan Spurlockin kymmenisen vuotta vanha ”Supersize Me” (2004) on mieleenpainuva, joskaan ei unohtumaton, dokumentti.
Mihin mokumenttien tenho sitten perustuu? Taito kertoa epäuskottava tarina niin että siitä tulee uskottava ja seurattava on tietysti useille meille syy katsoa elokuvia ja tempautua niiden maailmaan. Moniin unohtumattomiin elokuviin kuuluvat yllättävät ratkaisut ja juonenkäänteet, joissa katsoja yllätetään. Kun elokuva on perinteisesti ollut tapa illuusioiden luomiseen ja esittämiseen, niin dokumenttielokuva antoi uuden ulottuvuuden eli toi elokuvan myös todellisuudesta kertomisen ja kuvaamisen välineeksi. Mokumentit taas kääntävät päälaelleen tämän asian käyttäen dokumenttielokuvien konventioita ja kuvastoja - eli kun juuri jotenkin opimme dokumenttielokuvia katsomalla, että elokuva ei olekaan illuusiota, vaan todellisuuden kuvausta, niin mokumentit kääntävät taas todellisuuden kuvaukset illuusioiksi. Todellisuuden ja fiktion rajamailla tasapainoilu sekä katsojan jatkuva älyllinen haastaminen ovat mokumenttien avaintekijöitä – ja katsojan huijaaminen uskomaan uskomattomia tarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti