Suomen Ekonomien – me monet muistamme sen SEFE:nä – kirjallisuuspalkinto myönnettiin tänä vuonna Aalto-yliopiston professori Sixten Korkmanille hänen kirjastaan ”Talous ja utopia” (Docendo 2014). Sanoisinpa, että erinomainen ja osuva valinta. En ole lukenut yhtä lukuun ottamatta muita finalisteja, mutta Korkmanin teos on mielestäni palkitsemisen arvoinen kirja.
Talous ja utopia –teos on kokeneen kirjoittajan laatima esitys, joka tavoittelee suuria eli pyrkii runsaassa 250 sivussaan antamaan luotettavan ja kattavan yleiskuvan talouspolitiikasta ja sen eri tekijöistä ja taustoista. Pohdinnan kohteina ovat markkinoiden toiminnan, talouspolitiikan mahdollisuuksien, talouspolitiikan eri oppien ja talouskasvun perusteiden käsittelyn ohella myös suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden pohdinta. Korkman osaa taustoittaa hyvin kertomansa – ja hänen tarinansa yhteiskuntapoliittinen ydin on, että suomalainen hyvinvointivaltio on toimiva konstrukti ja puolustamisen ja kehittämisen väärti saavutus. Vaikka tekijä kuvaakin erilaisia talouspoliittisia teorioita ja koulukuntia, pystyy hän samalla kohteliaan tuputtamatta selkeästi kertomaan omat opilliset ankkurinsa.
Korkmanin kirjasta on kuitenkaan turhaa etsiä sellaista pohdiskelua, joka ulottuisi markkinatalouden ulkopuolelle. Vaikka utopioita käsitellessään tekijä sivuaakin suunnitelmataloutta lyhyesti (ja lakonisesti sen epäonnistumista), koko teoksen sisältö on ns. länsimaisen markkinatalouden perustan avaamista lukijoille. Tämä on suomalaisten lukijoiden kannalta oikea valinta.
Kaunokirjallisuuden puolella selkeä (ja omakohtaisestikin todistettu) lähtökohta on, että hyvän novellin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin hyvän romaanin, koska täytyy osata esittää vain olennainen. Sixten Korkmanin kirja ei ole novelli, mutta kattaa teemoillaan monen keskinkertaisen kirjan sisällön – ja onnistuu paketoimaan laajan sisällön yleistajuiseksi ja helppolukuiseksi kirjaksi. Kelpo duuni, professori Korkman!
perjantai 27. helmikuuta 2015
Mallia vaikkapa Espoon metrotyömaille - käytä seinät hyväksesi
Leipzigissa on - kuten aiemmissa bloggauksissanikin olen kertonut- aktiivinen ja hyvätasoinen graffittikulttuuri. Toki joukkoon mahtuu paljon turhanaikaisia täggääjiä ja suuri joukko töhrääjiä, mutta kaupungissa on oiva tapa myös hyödyntää tylsännäköistä seinäpintaa niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Hyvin tehty seinämaalaus voi olla mitä osuvin ja mieleenpainuvin mainos.
Asuintalojenkin synkkää ilmettä voi parantaa. Ensimmäinen esimerkki ei nyt joka paikkaan sovi (ja niitä ei yhteen kaupunkiinkaan sovi montaa), mutta on mieleenpainuva ja rohkea. Toinen tapa on kuvittaa tylsännäköisen rakennuksen pintaa vaikkapa suurilla kukkasilla. Kolmas tapa on tehdä seinä todella rohkeasti erilaiseksi. Tai neljäs tapa on uudistuotannon seuraavaa vaihetta odotellessa antaa laaja betoniseinäpinta upean maalauksen "kankaaksi".
Mutta seinäpintaa voi hyödyntää hyvin mainostilanakin. Ulkoiluvälineliikkeen harmaa betoniseinä muuttuu suureksi mainokseksi, vanhaan taloon sijoittunut ravintola ottaa hyödyn myös uudenlaisesta fasadista. Hienoin esimerkki oli kuitenkin Steinburg-panimo, joka käytti kantakaupungin alueella olevan suuren panimoalueensa monisatametrisen seinän kertomalla oluenpanon prosessin - ja toisella laajalla sivustalla panimon koko historian!
Kaupungissa on paljon muureja ja aitoja - nekin voi käyttää hyväksi elävöittämään kaupunkikuvaa vaikkapa näillä tavoilla.
Ja kun koko ajan kaupungissa rakennetaan, niin luonnollisesti on myös paljon suoja-aitoja. Sen sijaan, että odotettaisiin, että suoja-aitaan töherretään jos jonkinlaisia tägejä tai ihan puhtaita töhryjä, voi nämä antaa graffititaiteilijoiden käyttöön ja saada kaupunkikuvaan uudenlaista eloa. Hei te Länsimetron rakentajat oransseine aitoinenne - olisiko tässä uutta ideaa?
Asuintalojenkin synkkää ilmettä voi parantaa. Ensimmäinen esimerkki ei nyt joka paikkaan sovi (ja niitä ei yhteen kaupunkiinkaan sovi montaa), mutta on mieleenpainuva ja rohkea. Toinen tapa on kuvittaa tylsännäköisen rakennuksen pintaa vaikkapa suurilla kukkasilla. Kolmas tapa on tehdä seinä todella rohkeasti erilaiseksi. Tai neljäs tapa on uudistuotannon seuraavaa vaihetta odotellessa antaa laaja betoniseinäpinta upean maalauksen "kankaaksi".
Mutta seinäpintaa voi hyödyntää hyvin mainostilanakin. Ulkoiluvälineliikkeen harmaa betoniseinä muuttuu suureksi mainokseksi, vanhaan taloon sijoittunut ravintola ottaa hyödyn myös uudenlaisesta fasadista. Hienoin esimerkki oli kuitenkin Steinburg-panimo, joka käytti kantakaupungin alueella olevan suuren panimoalueensa monisatametrisen seinän kertomalla oluenpanon prosessin - ja toisella laajalla sivustalla panimon koko historian!
Kaupungissa on paljon muureja ja aitoja - nekin voi käyttää hyväksi elävöittämään kaupunkikuvaa vaikkapa näillä tavoilla.
Ja kun koko ajan kaupungissa rakennetaan, niin luonnollisesti on myös paljon suoja-aitoja. Sen sijaan, että odotettaisiin, että suoja-aitaan töherretään jos jonkinlaisia tägejä tai ihan puhtaita töhryjä, voi nämä antaa graffititaiteilijoiden käyttöön ja saada kaupunkikuvaan uudenlaista eloa. Hei te Länsimetron rakentajat oransseine aitoinenne - olisiko tässä uutta ideaa?
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Aman tiistaiessee: Kenen Suomen Talvisota 1939-40?
Olen tämän esseeni jotakuinkin samanlaisena julkaissut muutama vuosi sitten toisessa blogissani, mutta kovin moni sitä ei liene lukenut ja ajankohtaiselta se tuntui edelleen, joten ajattelin julkaista sen uudelleen tämän blogin lukijoiden saataville kevyesti modifioituna.
Suomalainen underground-liike ei ollut kovin laaja eikä pitkäikäinen, joten sen historiakin on ollut helppoa tiivistää. Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama kirja "U:n aurinko nousee lännestä - Turun undergroundin historia" (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009) kertoo hyvin siitä suomalaisesta undergroundista, jonka oma sukupolveni tuntee etenkin Markku Innon ja Jarkko Laineen teksteistä sekä Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ensamblen ainoasta LP-levystä "Underground rock" (1970).
Kirja osoittaa kelvolla tavalla, että 1960-luvun nuorison Turusta näkökulma oli länteen - ainakin yli Pohjanlahden Tukholmaan, mutta myös Englantiin ja etenkin USA:han. Virikkeitä ja vaikutteita ei haettu idästä (vaikkapa Suomen pääkaupungin suunnasta), vaan katse suunnattiin jo avarampiin maisemiin. Ehkä kannattaa muistaa sekin seikka, että 1960-luvulla tie länteen vei Helsingistäkin aivan konkreettisesti usein Turun kautta Tukholmaan ja siitä eteenpäin.
Komulainen ja Leppänen osaavat jouhevasti linkittää Turun undergroundin synnyn läntisen maailman nuorison uuteen ajatteluun beat-sukupolvesta hippi- ja jippiliikkeisiin. Turussa perustaa oli luomassa mm. Tajo-kustantamo, joka julkaisi Allen Ginsbergiä suomeksi ja muutakin uudenlaista proosaa ja lyriikkaa. Vahva kirjallinen tausta oli myös aktiivisella runoliikkeellä. Aamurusko-monistelehti yhdisti myös U-liikettä. Kuvataiteen puolelta Harro Koskinen sikatauluineen luettiin osaksi undergroundia ja turkulaisella taideskenellä oli muitakin aktiivisia toimijoita.
Undergroundin luonteen mukaisestikaan kyseessä ei ollut Turussakaan valtava massaliike. Varsinaisia avaintoimijoita oli suhteellisen pieni joukko, mutta esimerkiksi käytännössä talkootyöllä vuonna 1970 aloitettu Ruisrock keräsi ensimmäiseen konserttiviikonloppuunsa Suomessa ennennäkemättömän yleisömäärän.
Erinomainen peilauskohta Komulaisen ja Leppäsen kirjalle on kaksi vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Jukka Lindforsin ja Markku Salon "Ensimmäinen aalto - Helsingin underground 1967-1970" (Odessa, 1988). Kun turkulaishistoria on kovakantinen ja jotakuinkin looginen kirja, rymistelee Lindforsin ja Salon kirja underground-fiiliksissä niin teksteissään, kuvituksessaan kuin taitossaankin. Mutta synteesi kirjoista on selkeä - Helsingin ja Turun undergroundit erosivat toisistaan. Helsinkiläisundergroundia kuvasti ehkä parhaiten Mattijuhani Koposen ja kumppaneiden Sperm-yhtye, huumeisiin liittyvät polemiikit ja erilainen psykedeelinen hämyily. Kiitos Mattijuhanin, oma sukupolveni ei tarkastellut flyygeliä enää vain musiikki-instrumenttina. Yhdistävänä linkkinä Helsingin ja Turun underground-maisemissa liikkui monitaituri M.A.Numminen, joka maalaispoikana osasi löytää enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja uuden ja entisen pääkaupungin virtauksista.
Mielenkiintoinen polemiikki - ja etten sanoisi ajalleen tyypillinen Helsinki-Turku-kisailu - löytyy kummastakin kirjasta Suomen Talvisota 1939 - 1940 -performanssi- ja musiikkiryhmästä, jonka kummankin kaupungin underground-historia haluaa lukea "meidän kaupunkimme" pysyväksi underground-saavutukseksi. Tietysti voi nähdä historian ironiaa siinä, että underground-yhtye ikonisoidaan ja sitten ryhdytään kisaamaan sen todellisesta kodista. Turkulaishistoria todistaa vääjäämättä, että ensamblen ydinviesti perustui mm. Laineen ja Innon teksteihin ja performanssiin osallistui tärkeällä panoksella myös esimerkiksi Harro Koskinen - ja siis siten "Turun henkeen".
Helsinkiläishistoria kertoo tiukasti, että Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ryhmän muusikot olivat pääsääntöisesti helsinkiläisiä kovan tason studiomuusikoita - turkulainen vaikutus tunnustetaan, mutta kyllä sitä Helsingin undergroundin saavutuksena pidetään.
Mutta mistä me muistamme jokaisen keski-ikäisen virkamieskodin kokoelmiin kuuluvan Suomen Talvisota 1939 - 1940 -yhtyeen Underground rock -levyn - levyn, joka muistetaan kappaleistaan "Kekkonen-rock", "Talvisota-rock" ja "Tehtaan vahtimestarit" - ja joka kaivetaan esiin ja soitetaan kybällä bileiden jo käännyttyä vääjäämättömään loppuliukuunsa? Badding Somerjoen ja M.A.Nummisen lauluista ja kappaleista - kahden somerolaisen!
Suomalainen underground-liike ei ollut kovin laaja eikä pitkäikäinen, joten sen historiakin on ollut helppoa tiivistää. Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama kirja "U:n aurinko nousee lännestä - Turun undergroundin historia" (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009) kertoo hyvin siitä suomalaisesta undergroundista, jonka oma sukupolveni tuntee etenkin Markku Innon ja Jarkko Laineen teksteistä sekä Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ensamblen ainoasta LP-levystä "Underground rock" (1970).
Kirja osoittaa kelvolla tavalla, että 1960-luvun nuorison Turusta näkökulma oli länteen - ainakin yli Pohjanlahden Tukholmaan, mutta myös Englantiin ja etenkin USA:han. Virikkeitä ja vaikutteita ei haettu idästä (vaikkapa Suomen pääkaupungin suunnasta), vaan katse suunnattiin jo avarampiin maisemiin. Ehkä kannattaa muistaa sekin seikka, että 1960-luvulla tie länteen vei Helsingistäkin aivan konkreettisesti usein Turun kautta Tukholmaan ja siitä eteenpäin.
Komulainen ja Leppänen osaavat jouhevasti linkittää Turun undergroundin synnyn läntisen maailman nuorison uuteen ajatteluun beat-sukupolvesta hippi- ja jippiliikkeisiin. Turussa perustaa oli luomassa mm. Tajo-kustantamo, joka julkaisi Allen Ginsbergiä suomeksi ja muutakin uudenlaista proosaa ja lyriikkaa. Vahva kirjallinen tausta oli myös aktiivisella runoliikkeellä. Aamurusko-monistelehti yhdisti myös U-liikettä. Kuvataiteen puolelta Harro Koskinen sikatauluineen luettiin osaksi undergroundia ja turkulaisella taideskenellä oli muitakin aktiivisia toimijoita.
Undergroundin luonteen mukaisestikaan kyseessä ei ollut Turussakaan valtava massaliike. Varsinaisia avaintoimijoita oli suhteellisen pieni joukko, mutta esimerkiksi käytännössä talkootyöllä vuonna 1970 aloitettu Ruisrock keräsi ensimmäiseen konserttiviikonloppuunsa Suomessa ennennäkemättömän yleisömäärän.
Erinomainen peilauskohta Komulaisen ja Leppäsen kirjalle on kaksi vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Jukka Lindforsin ja Markku Salon "Ensimmäinen aalto - Helsingin underground 1967-1970" (Odessa, 1988). Kun turkulaishistoria on kovakantinen ja jotakuinkin looginen kirja, rymistelee Lindforsin ja Salon kirja underground-fiiliksissä niin teksteissään, kuvituksessaan kuin taitossaankin. Mutta synteesi kirjoista on selkeä - Helsingin ja Turun undergroundit erosivat toisistaan. Helsinkiläisundergroundia kuvasti ehkä parhaiten Mattijuhani Koposen ja kumppaneiden Sperm-yhtye, huumeisiin liittyvät polemiikit ja erilainen psykedeelinen hämyily. Kiitos Mattijuhanin, oma sukupolveni ei tarkastellut flyygeliä enää vain musiikki-instrumenttina. Yhdistävänä linkkinä Helsingin ja Turun underground-maisemissa liikkui monitaituri M.A.Numminen, joka maalaispoikana osasi löytää enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja uuden ja entisen pääkaupungin virtauksista.
Mielenkiintoinen polemiikki - ja etten sanoisi ajalleen tyypillinen Helsinki-Turku-kisailu - löytyy kummastakin kirjasta Suomen Talvisota 1939 - 1940 -performanssi- ja musiikkiryhmästä, jonka kummankin kaupungin underground-historia haluaa lukea "meidän kaupunkimme" pysyväksi underground-saavutukseksi. Tietysti voi nähdä historian ironiaa siinä, että underground-yhtye ikonisoidaan ja sitten ryhdytään kisaamaan sen todellisesta kodista. Turkulaishistoria todistaa vääjäämättä, että ensamblen ydinviesti perustui mm. Laineen ja Innon teksteihin ja performanssiin osallistui tärkeällä panoksella myös esimerkiksi Harro Koskinen - ja siis siten "Turun henkeen".
Helsinkiläishistoria kertoo tiukasti, että Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ryhmän muusikot olivat pääsääntöisesti helsinkiläisiä kovan tason studiomuusikoita - turkulainen vaikutus tunnustetaan, mutta kyllä sitä Helsingin undergroundin saavutuksena pidetään.
Mutta mistä me muistamme jokaisen keski-ikäisen virkamieskodin kokoelmiin kuuluvan Suomen Talvisota 1939 - 1940 -yhtyeen Underground rock -levyn - levyn, joka muistetaan kappaleistaan "Kekkonen-rock", "Talvisota-rock" ja "Tehtaan vahtimestarit" - ja joka kaivetaan esiin ja soitetaan kybällä bileiden jo käännyttyä vääjäämättömään loppuliukuunsa? Badding Somerjoen ja M.A.Nummisen lauluista ja kappaleista - kahden somerolaisen!
tiistai 17. helmikuuta 2015
Leipzigin upeassa eläintarhassa
Leipzig on syystäkin ylpeä upeasta vuonna 1878 avatusta eläintarhastaan. Eläintarha sijaitsee kantakaupungin alueella ja on myös tärkeä vihreä keidas vilkkaassa puolen miljoonan asukkaan kaupungissa. Hienoa on myös, että eläintarhaa parannetaan jatkuvasti - tavoitteena on vuosi 2020, jolloin eläintarha olisi kokonaisuudessaan uusine alueineen valmis - ja että eläintarha on läsnä myös lähiympäristön rakennuksissa.
Eläintarha on kyllä hienoimpia näkemiäni ja kokemiani eläintarhoja - se on rakennettu mukavasti teemoittain, eläimillä on runsaasti tilaa ja opastukset ovat saksalaiseen tapaan tarkkoja ja perusteellisia. Kaikkiaan eläintarhassa on yli 850 eri eläinlajia mahdollisimman luonnollisissa ympäristöissään. Aivan erityisen hieno on tuore trooppinen Gondwanaland, joka on suuri erillinen näyttelyrakennus, jossa on trooppiset olot eli lämmintä ja kosteaa. Rakennus on todella tilava ja ilmava, ja niin suuri, että sisällä kulkee oma venereitti.
Kissaeläimillä on eläintarhaoloissa myös tavallista laajemmat tilat. Leijonat päättivät maanantai-iltapäivällä nukkua, samoin kuin pari tiikeriäkin, mutta muutamat kissäeläimet olivat valveilla.
Tilaa tarvitsevat myös elefantit, joita on kaikkiaan neljä veijaria - siis niin kuin kaikki norsuharrastajat heti havaitsevat, kyseessä ovat Aasiasta tuodut elefantit.
Apinoille on oma Pongolandinsa, joka sekin vaikuttaa tilavalle - tietysti kun keli oli nollan tienoilla, apinat eivät olleet laajoilla ulkoalueillaan, vaan lämpimissä sisätiloissa.
Ja tietysti hienoon eläintarhaan kuuluu myös hieno akvaario ja terraarioalue - osa tästä teemasta on myös esillä Gondwanalandissa.
Eläintarha on kyllä hienoimpia näkemiäni ja kokemiani eläintarhoja - se on rakennettu mukavasti teemoittain, eläimillä on runsaasti tilaa ja opastukset ovat saksalaiseen tapaan tarkkoja ja perusteellisia. Kaikkiaan eläintarhassa on yli 850 eri eläinlajia mahdollisimman luonnollisissa ympäristöissään. Aivan erityisen hieno on tuore trooppinen Gondwanaland, joka on suuri erillinen näyttelyrakennus, jossa on trooppiset olot eli lämmintä ja kosteaa. Rakennus on todella tilava ja ilmava, ja niin suuri, että sisällä kulkee oma venereitti.
Kissaeläimillä on eläintarhaoloissa myös tavallista laajemmat tilat. Leijonat päättivät maanantai-iltapäivällä nukkua, samoin kuin pari tiikeriäkin, mutta muutamat kissäeläimet olivat valveilla.
Tilaa tarvitsevat myös elefantit, joita on kaikkiaan neljä veijaria - siis niin kuin kaikki norsuharrastajat heti havaitsevat, kyseessä ovat Aasiasta tuodut elefantit.
Apinoille on oma Pongolandinsa, joka sekin vaikuttaa tilavalle - tietysti kun keli oli nollan tienoilla, apinat eivät olleet laajoilla ulkoalueillaan, vaan lämpimissä sisätiloissa.
Kirahvitkin olivat sisähallissa, mutta nelisormimangustit tarkenivat ulkonakin!
Ja tietysti hienoon eläintarhaan kuuluu myös hieno akvaario ja terraarioalue - osa tästä teemasta on myös esillä Gondwanalandissa.
Eläintarhassa on myös hyvin ajateltu tärkeää käyttäjäryhmää eli lapsia ja varhaisnuoria - opasteet ovat heille oikealla korkeudella, miesten WC:ssä on myös pienemmille miehille mitoutetut pisoaarit, erilaista ohjelmaa ja kiertokäyntejä tarjotaan lapsille ja perheille. Myös erilaisia palveluja - kuten kameliratsastusta - on tarjolla. Jäin pohtimaan, että kukahan Manfred on ollut, kun toisen ratsastuskamelin nimi on Manfred. Onhan se varmaan hienoa jäädä esimerkiksi eläkkeelle vuosikymmenien palveluksen jälkeen ja saada työpaikan kunnianosoituksena oma nimikkokameli.
lauantai 14. helmikuuta 2015
Leipzig derkkuarkkitehtuurin kourissa
Leipzig on vanha, perinteinen kaupunki, josta ensimmäiset tiedot löytyvät vuodelta 1015. Kaupunki- ja torikauppaoikeudet Leipzig sai vuonna 1165, ja 100 000 asukkaan rajan kaupunki ylitti vuoden 1870 tienoilla. Noin vertailun vuoksi Helsingissä asui silloin alle 30 000 asukasta.
Olen kierrellyt kaupungilla kuvaamassa mielenkiintoisia ja upeita seinämaalauksia ja graffitteja, mutta olen myös kuvannut DDR-aikaista arkkitehtuuria. Uuden rakentamiseen oli toki tarvettakin, kun kaupungin rakennuskannasta tuhoutui toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa 1943-45 lähes 60 %.Paljon täällä on restauroitukin vanhaa rakennuskantaa, mutta paljon on vielä ns. huonossa hapessa. Mutta siis se DDR:n aikainen rakennustyö.
Uusia "DDR-funktionalistisia" asuinrakennuksia löytyy aivan kantakaupunginkin alueelta, ja nykyisin uudet rakennukset pistävät varmaan vielä enemmän silmään, kun osaa vanhaa rakennuskantaa on tyylikkäästi restauroitu.
Omaan silmääni pistää myös poikkeuksetta suuri yksikkökoko eli yksittäiset rakennukset ovat jotakuinkin massiivisia. Toinen omaa huomiotani kiinnittävä seikka on tietty yksioikoisuus, joka myös muuntuu useampaa samanlaista rakennusta katsoessa yksitoikkoisuudeksi.
Julkisissa rakennuksissa - olkoon ne konserttisaleja tai pienempiä rakennuksia - huomiotani kiinnittää tietty samanlainen tyyli, jota löytyi useammastakin sosialistisesta maasta aina 1980-luvulle saakka (esimerkkinä vaikkapa mieltyminen ruskeasävyihin ja sama keinotekoinen pompöösiys).
Mutta tietysti sosialismin saavutuksiin kuuluivat myös korkeat, taivaita kurottelevat rakennukset. Leipzigin yliopiston aluetta liki sijaitsee täkäläisten viisaudenhampaaksi kutsuma torni. Keskustan näkymään hallitsee toinenkin jyhkeä tornirakennus - onneksi kovin montaa ei ehditty rakentamaan.
Oma mielenkiintoinen lukunsa ovat DDR-aikaiset ns. Neustadtit (uuskaupungit), jotka rakennettiin perinteisten keskustojen ulkopuolelle. Niille luonteenomaista oli selkeä ruutukaava, suuret yksittäiset rakennukset ja uudenlaiset leveät kävelyraitit - välillä Leipzigin Neustadtissa eli Grünaussa kävellessä tuli helposti mieleen, että tässä sitä talsii Itä-Pasilan protossa!
Olen kierrellyt kaupungilla kuvaamassa mielenkiintoisia ja upeita seinämaalauksia ja graffitteja, mutta olen myös kuvannut DDR-aikaista arkkitehtuuria. Uuden rakentamiseen oli toki tarvettakin, kun kaupungin rakennuskannasta tuhoutui toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa 1943-45 lähes 60 %.Paljon täällä on restauroitukin vanhaa rakennuskantaa, mutta paljon on vielä ns. huonossa hapessa. Mutta siis se DDR:n aikainen rakennustyö.
Uusia "DDR-funktionalistisia" asuinrakennuksia löytyy aivan kantakaupunginkin alueelta, ja nykyisin uudet rakennukset pistävät varmaan vielä enemmän silmään, kun osaa vanhaa rakennuskantaa on tyylikkäästi restauroitu.
Omaan silmääni pistää myös poikkeuksetta suuri yksikkökoko eli yksittäiset rakennukset ovat jotakuinkin massiivisia. Toinen omaa huomiotani kiinnittävä seikka on tietty yksioikoisuus, joka myös muuntuu useampaa samanlaista rakennusta katsoessa yksitoikkoisuudeksi.
Julkisissa rakennuksissa - olkoon ne konserttisaleja tai pienempiä rakennuksia - huomiotani kiinnittää tietty samanlainen tyyli, jota löytyi useammastakin sosialistisesta maasta aina 1980-luvulle saakka (esimerkkinä vaikkapa mieltyminen ruskeasävyihin ja sama keinotekoinen pompöösiys).
Mutta tietysti sosialismin saavutuksiin kuuluivat myös korkeat, taivaita kurottelevat rakennukset. Leipzigin yliopiston aluetta liki sijaitsee täkäläisten viisaudenhampaaksi kutsuma torni. Keskustan näkymään hallitsee toinenkin jyhkeä tornirakennus - onneksi kovin montaa ei ehditty rakentamaan.
Oma mielenkiintoinen lukunsa ovat DDR-aikaiset ns. Neustadtit (uuskaupungit), jotka rakennettiin perinteisten keskustojen ulkopuolelle. Niille luonteenomaista oli selkeä ruutukaava, suuret yksittäiset rakennukset ja uudenlaiset leveät kävelyraitit - välillä Leipzigin Neustadtissa eli Grünaussa kävellessä tuli helposti mieleen, että tässä sitä talsii Itä-Pasilan protossa!
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Aman tiistaiessee: Kun sakko muuttuu kuluksi
Viime viikon tiistaiesseessäni käsittelin Michael J. Sandelin kirjaa ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets”, ja tällä viikolla jatkan vielä yhden kirjan esiinnostaman teeman pohdiskelua. Lisää pontta tälle pohdiskelulleni antaa New York Timesin viikon takainen artikkeli ”When Company Is Fined, Taxpayers Often Share Bill” (NYT, 03.02.2015). Siinä kerrottiin, että USA:ssa erilaisista tuottamuksellisista rikkeistä yhtiöille syntyneet kulut (esimerkiksi tuomioistuimien määräämät erilaiset vahingonkorvaukset ja selvistä laiminlyönneistä viranomaisten määräyksestä tapahtuneet välttämättömät korjaukset) ovat poikkeuksetta verotuksessa vähennyskelpoisia menoja. Yhtiöille suoraan määrätyt rangaistussakot eivät verotuksessa kuitenkaan vähennyskelpoisia ole.
Itse kukin voi pähkäillä sen oikeudenmukaisuutta, että erilaiset taloudelliset toimijat enemmän tai vähemmän tietoisesti - yleensä valitettavasti enemmän tietoisesti- jättävät täyttämättä viranomaisvaatimuksia tai antavat sellaisten vaarallisten käytäntöjen ja toimintojen jatkua, joihin liittyy suuri riski työntekijöille, asiakkaille ja käyttäjille tai ympäristölle. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi sellainen kaivostoiminta (nostamatta esille yksittäistä kaivosta), jossa jatkuvasti poiketaan viranomaisluvista ja –määräyksistä – ja tulokset ovat ainakin paikallisen väestön silmin ja nenin havaittavissa.
Taloudellisestihan tämä yhtälö menee usein niin, että varsinaiset suorat rangaistukset sakkoina ovat kohtuullisen pieniä kyseisten yhtiöiden taloudelliseen volyymiin verrattuna, mutta yhtiöt velvoitetaan täyttämään lupaehdot omilla toimillaan ja mahdollisesti korvaamaan vahingot. Lupaehtojen jälkikäteinen täyttäminen ja vahinkojen korvaaminen sen sijaan ovat kuluja, jotka voidaan laskea ns. normaaleiksi liiketoiminnasta aiheutuviksi kuluiksi ja näin verotuksessa vähennyskelpoisiksi. Tämä valitettavasti osaltaan kannustaa yhtiöitä ottamaan esimerkiksi ympäristöön kohdistuvia riskejä, joiden toteutuminen voidaan arvioida pieneksi tai keskinkertaiseksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa sellaiseen optimointiin, jossa ns. oikein toimiminen arvioidaan suuremmaksi kuluksi kuin mahdolliset vahingonkorvaukset ja seuraamusmaksut – ja vaarallisten käytäntöjen annetaan jatkua ja katsotaan, tuleeko vahingonkorvausvaateita tai toteutuvatko riskilaskelmat.
On mukavaa ajatella, että tämä ongelma koskee ensisijaisesti suuria yrityksiä. Tiettyä taloudellisen toiminnan moraalikatoa näkyy kuitenkin yhteiskunnassa muuallakin – ja juuri tämän ilmiön Sindel nostaa esimerkiksi siitä, kuinka yhä syvemmälle tunkeutuva eri palvelujen hinnoittelu ja markkinamekanismi voivat johtaa. Hänen esimerkkinsä mukaan eräässä lastentarhassa oli jatkuvasti lasten kotiin hakemisessa pieni joukko myöhästeleviä vanhempia – ja niinpä päätettiin asettaa ylimääräinen rangaistusmaksu myöhästyville vanhemmille. Käytännössä tämä johtikin siihen, että lapset haettiin tarhasta entistä myöhemmin, koska myöhästymismaksu tulkittiin palvelumaksuksi ja näin saatettiin odottaa tiettyä palvelua. Ja työssään kiireisten vanhempien aikahan on aina kalliimpaa kuin lastentarhanopettajien – ja lasten ajallahan ei vielä ole selkeästi määriteltävää hintaa, mutta kohtahan senkin joku meille laskee.
Helsingin ydinkeskustassa huomiota voi kiinnittää pitkään valkoiseen limusiiniin, jonka tuulilasissa olen useammin kuin kerran nähnyt sakkolapun. Tämän hataran arkitiedon perusteella voisi jotenkin olettaa, että kun autoa koristavat isoin kirjaimin mainostekstit, on laskelmoitu, että on halvempaa maksella sakkoja kuin hankkia vastaava maksullinen ulkomainostila. Samoin voisi ajatella, että kiireisen henkilön kannattaa pysäköidä kylmän rauhallisesti inva-paikalle, koska ajansäästö voi olla huomattava ja mahdollisuus sakkoihin on hyväksyttävissä oleva riski. Se on huonoa ajattelua, mutta monet ajattelevat valitettavasti nykyisin, että pysäköintirikemaksu on ikään kuin kulu (vaikka tosiasiassa vain kohtuullisen harvat puupäät pysäköivät inva-paikoille) eikä seuraamusmaksu siitä, että on poikennut sovituista säännöistä.
Espanjalaiseen käytäntöön pysäkölintirangaistuksista olen tutustunut lähemmin muutamaankin kertaan. Pysäköintiajan ylittämisestä tulee pienehkö sakko, jonka nopeasti suoraan pysäköintiautomaattiin maksamalla sen määrä vielä pienenee. Mutta jos auto on pysäköity liikennettä haittaavasti (vaikkapa ajoradalle, risteysalueelle tai pysähtymiskieltoalueelle), niin jo kohta nopsaan on paikalla hinausauto, joka ottaa auton kyytiin ja hinaa sakkovarikolle. Sitten vaan hakemaan sieltä autoa ja maksamaan sekä kunnolliset sakot että hinauskulut ja aina päästään ihan ketuttavaan summan – ja aikaa menee pirusti. Että silloin tulee paremmin miettineeksi, että mihin sen autonsa tuuppaa, kun itsellä on olevinaan niin kova kiire.
Itse kukin voi pähkäillä sen oikeudenmukaisuutta, että erilaiset taloudelliset toimijat enemmän tai vähemmän tietoisesti - yleensä valitettavasti enemmän tietoisesti- jättävät täyttämättä viranomaisvaatimuksia tai antavat sellaisten vaarallisten käytäntöjen ja toimintojen jatkua, joihin liittyy suuri riski työntekijöille, asiakkaille ja käyttäjille tai ympäristölle. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi sellainen kaivostoiminta (nostamatta esille yksittäistä kaivosta), jossa jatkuvasti poiketaan viranomaisluvista ja –määräyksistä – ja tulokset ovat ainakin paikallisen väestön silmin ja nenin havaittavissa.
Taloudellisestihan tämä yhtälö menee usein niin, että varsinaiset suorat rangaistukset sakkoina ovat kohtuullisen pieniä kyseisten yhtiöiden taloudelliseen volyymiin verrattuna, mutta yhtiöt velvoitetaan täyttämään lupaehdot omilla toimillaan ja mahdollisesti korvaamaan vahingot. Lupaehtojen jälkikäteinen täyttäminen ja vahinkojen korvaaminen sen sijaan ovat kuluja, jotka voidaan laskea ns. normaaleiksi liiketoiminnasta aiheutuviksi kuluiksi ja näin verotuksessa vähennyskelpoisiksi. Tämä valitettavasti osaltaan kannustaa yhtiöitä ottamaan esimerkiksi ympäristöön kohdistuvia riskejä, joiden toteutuminen voidaan arvioida pieneksi tai keskinkertaiseksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa sellaiseen optimointiin, jossa ns. oikein toimiminen arvioidaan suuremmaksi kuluksi kuin mahdolliset vahingonkorvaukset ja seuraamusmaksut – ja vaarallisten käytäntöjen annetaan jatkua ja katsotaan, tuleeko vahingonkorvausvaateita tai toteutuvatko riskilaskelmat.
On mukavaa ajatella, että tämä ongelma koskee ensisijaisesti suuria yrityksiä. Tiettyä taloudellisen toiminnan moraalikatoa näkyy kuitenkin yhteiskunnassa muuallakin – ja juuri tämän ilmiön Sindel nostaa esimerkiksi siitä, kuinka yhä syvemmälle tunkeutuva eri palvelujen hinnoittelu ja markkinamekanismi voivat johtaa. Hänen esimerkkinsä mukaan eräässä lastentarhassa oli jatkuvasti lasten kotiin hakemisessa pieni joukko myöhästeleviä vanhempia – ja niinpä päätettiin asettaa ylimääräinen rangaistusmaksu myöhästyville vanhemmille. Käytännössä tämä johtikin siihen, että lapset haettiin tarhasta entistä myöhemmin, koska myöhästymismaksu tulkittiin palvelumaksuksi ja näin saatettiin odottaa tiettyä palvelua. Ja työssään kiireisten vanhempien aikahan on aina kalliimpaa kuin lastentarhanopettajien – ja lasten ajallahan ei vielä ole selkeästi määriteltävää hintaa, mutta kohtahan senkin joku meille laskee.
Helsingin ydinkeskustassa huomiota voi kiinnittää pitkään valkoiseen limusiiniin, jonka tuulilasissa olen useammin kuin kerran nähnyt sakkolapun. Tämän hataran arkitiedon perusteella voisi jotenkin olettaa, että kun autoa koristavat isoin kirjaimin mainostekstit, on laskelmoitu, että on halvempaa maksella sakkoja kuin hankkia vastaava maksullinen ulkomainostila. Samoin voisi ajatella, että kiireisen henkilön kannattaa pysäköidä kylmän rauhallisesti inva-paikalle, koska ajansäästö voi olla huomattava ja mahdollisuus sakkoihin on hyväksyttävissä oleva riski. Se on huonoa ajattelua, mutta monet ajattelevat valitettavasti nykyisin, että pysäköintirikemaksu on ikään kuin kulu (vaikka tosiasiassa vain kohtuullisen harvat puupäät pysäköivät inva-paikoille) eikä seuraamusmaksu siitä, että on poikennut sovituista säännöistä.
Espanjalaiseen käytäntöön pysäkölintirangaistuksista olen tutustunut lähemmin muutamaankin kertaan. Pysäköintiajan ylittämisestä tulee pienehkö sakko, jonka nopeasti suoraan pysäköintiautomaattiin maksamalla sen määrä vielä pienenee. Mutta jos auto on pysäköity liikennettä haittaavasti (vaikkapa ajoradalle, risteysalueelle tai pysähtymiskieltoalueelle), niin jo kohta nopsaan on paikalla hinausauto, joka ottaa auton kyytiin ja hinaa sakkovarikolle. Sitten vaan hakemaan sieltä autoa ja maksamaan sekä kunnolliset sakot että hinauskulut ja aina päästään ihan ketuttavaan summan – ja aikaa menee pirusti. Että silloin tulee paremmin miettineeksi, että mihin sen autonsa tuuppaa, kun itsellä on olevinaan niin kova kiire.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Win the Right Games
Suuri jääkiekkokommentaattori - ja sittemmin myös pistämätön miehisen pukeutumismuodin tyyli-ikoni - Juhani Tamminen tiivisti turnauskiekkoilun tärkeän periaatteen pelkistykseksi "Win the Right Games". Tämä Tamin kertoma totuus pätee muillakin elämän alueilla. Tänäistä yhteiskunnallista keskustelua Suomessa ja Euroopassa seuranneena on kuitenkin ilmeisesti ollut niin, että Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä tai Kreikan tuore pääministeri Alexis Tsipras eivät ole lätkäkisa-analyysejä turhan tarkkaan seuranneet.
Tukevassa gallup-etunojassa oleva Keskustapuolue on - nyt uudestaan julkisuudessa esille otetussa vuoden 2013 alkoholipoliittisessa ohjelmassaan - oikeansuuntaisesti pohtinut alkoholin kansanterveydellisiä vaaroja ja kiinnittänyt huomion mm. siihen seikkaan, että alkoholi on työikäisten keskeisin kuolinsyy Suomessa. Mutta kun tähän ongelmaan lähtee myös etsimään ratkaisua - vaikkapa pohdiskelemalla "Alkon ulkopuolisessa vähittäismyynnissä myytävien tuotteiden alkoholiprosentin rajoittamisesta" - niin aivan helvetillinen kalabaliikkihan siitä syntyy. Iltapäivälehdistö repii pelipaitansa, sosiaalinen media pursuaa taivasteluja, Facebook-sivut täyttyvät linkityksistä erilaisiin parodiakuviin ja mielikuvat ovat vahvoja, että sotien puolustustaistelu itsenäisestä Suomesta meni tärviölle, kun keskiolutta ei enää saisi huoltoasemilta ja kioskeista ranteet venyen kantaa aamunkoitosta iltaruskoon. Suomalaiset kyläkaupat kuolevat ja maaseutu autioituu, kun olutta ei enää nykyisen vahvuisena saisi nykyiseen tapaan.
Siis hei Juha Sipilä - tämä ei nyt ole sen "Win the Right Games" -opetuksen mukainen. Tätä peliä keskioluen laimentamisesta tulevien vaalien alla, jossa jokaisessa haastattelussa tämä tulee silmillesi, et voi voittaa. Tilannetta ei helpota, että otit nyt sitten takapakkia tästä tavoitteesta ja noin lätkävertauksena pelin päättymisen jälkeen vaikeroisit, että se toisen erän vastustajan maali näytti paitsiolta.
Eipä ollut Alexis Tsipraskaan kuulolla Tamin opetuksia erätaouilla kuulemassa. Jos ajatuksena on, että itse säästäväiset saksalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri, ja noin varmuuden vuoksi käytäisiin kaikki muut tärkeät EU-maat ensin läpi kootakseen yhteisrintamaa saksalaisia vastaan, ei vain nyky-Euroopassa toimi.
Kotonahan saa kertoa koviakin tarinoita, mutta oletus, että ensimmäisenä pääministeritekona saksalaisten piikittely ja muualta tuen hakeminen ennen kuin puhuttaisiin EU:n todellisessa ytimessä oleville, ei ollut voittavasta pelikirjasta. Se aika, jolloin Saksa oli EU:n suurin talous, mutta toisen maailmansodan hävinneenä, hirmutekoihin syyllistyneenä ja jakautuneena maana poliittinen sivustakatsoja, on mennyttä aikaa. Tai vielä voisi tarkentaa: Saksa-kortti on hihassaan niillä EU-mailla, joita saksalainen sotakone todella lanasi toisessa maailmansodassa. Niin että hei Alexis Tsipras - "Win the Right Games".
Tukevassa gallup-etunojassa oleva Keskustapuolue on - nyt uudestaan julkisuudessa esille otetussa vuoden 2013 alkoholipoliittisessa ohjelmassaan - oikeansuuntaisesti pohtinut alkoholin kansanterveydellisiä vaaroja ja kiinnittänyt huomion mm. siihen seikkaan, että alkoholi on työikäisten keskeisin kuolinsyy Suomessa. Mutta kun tähän ongelmaan lähtee myös etsimään ratkaisua - vaikkapa pohdiskelemalla "Alkon ulkopuolisessa vähittäismyynnissä myytävien tuotteiden alkoholiprosentin rajoittamisesta" - niin aivan helvetillinen kalabaliikkihan siitä syntyy. Iltapäivälehdistö repii pelipaitansa, sosiaalinen media pursuaa taivasteluja, Facebook-sivut täyttyvät linkityksistä erilaisiin parodiakuviin ja mielikuvat ovat vahvoja, että sotien puolustustaistelu itsenäisestä Suomesta meni tärviölle, kun keskiolutta ei enää saisi huoltoasemilta ja kioskeista ranteet venyen kantaa aamunkoitosta iltaruskoon. Suomalaiset kyläkaupat kuolevat ja maaseutu autioituu, kun olutta ei enää nykyisen vahvuisena saisi nykyiseen tapaan.
Siis hei Juha Sipilä - tämä ei nyt ole sen "Win the Right Games" -opetuksen mukainen. Tätä peliä keskioluen laimentamisesta tulevien vaalien alla, jossa jokaisessa haastattelussa tämä tulee silmillesi, et voi voittaa. Tilannetta ei helpota, että otit nyt sitten takapakkia tästä tavoitteesta ja noin lätkävertauksena pelin päättymisen jälkeen vaikeroisit, että se toisen erän vastustajan maali näytti paitsiolta.
Eipä ollut Alexis Tsipraskaan kuulolla Tamin opetuksia erätaouilla kuulemassa. Jos ajatuksena on, että itse säästäväiset saksalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri, ja noin varmuuden vuoksi käytäisiin kaikki muut tärkeät EU-maat ensin läpi kootakseen yhteisrintamaa saksalaisia vastaan, ei vain nyky-Euroopassa toimi.
Kotonahan saa kertoa koviakin tarinoita, mutta oletus, että ensimmäisenä pääministeritekona saksalaisten piikittely ja muualta tuen hakeminen ennen kuin puhuttaisiin EU:n todellisessa ytimessä oleville, ei ollut voittavasta pelikirjasta. Se aika, jolloin Saksa oli EU:n suurin talous, mutta toisen maailmansodan hävinneenä, hirmutekoihin syyllistyneenä ja jakautuneena maana poliittinen sivustakatsoja, on mennyttä aikaa. Tai vielä voisi tarkentaa: Saksa-kortti on hihassaan niillä EU-mailla, joita saksalainen sotakone todella lanasi toisessa maailmansodassa. Niin että hei Alexis Tsipras - "Win the Right Games".
Mokumenttien helmi
Kirjoitin jokin aika sitten tähän blogiini mokumenteista eli kieli poskella tehdyistä dokumentteja muistuttavista satiireista tai hupailuista. Hyvien, uskottavien mokumenttien tekeminen on vaativaa puuhaa, mutta varmasti vieläkin haasteellisempaa on tehdä vuosien jälkeen ns. aivan pokkana jatko-osa aiemmin julkaistuun mokumenttiesitykseen.
YouTubessakin on paljon levinnyt eri tekstityksillä fiktiivisen Boemerang-keskusteluohjelman videoklippi, jonka hupin ytimenä on keskusteluohjelman juontajan hillitsemättömät naurunpurskahdukset vakavia asioita käsiteltäessä.
Varsinainen helmi on kuitenkin tässä YouTuben kautta löydettävissä olevassa "mokumentissa" (linkki aukeaa omaan ikkunaansa toivottavasti sinullakin - joistakin maista ei ole pääsyä tähän videoklippiin) eli ensin sketsiryhmä tekee niin hyvän sketsin, että sitä monet pitävät sitä aitona - ja sitten vuosia myöhemmin tehdään mokumentti tarinaa tukemaan ja kertomaan onnettoman "juontajan" kohtalosta. Tämä on taidetta!
YouTubessakin on paljon levinnyt eri tekstityksillä fiktiivisen Boemerang-keskusteluohjelman videoklippi, jonka hupin ytimenä on keskusteluohjelman juontajan hillitsemättömät naurunpurskahdukset vakavia asioita käsiteltäessä.
Varsinainen helmi on kuitenkin tässä YouTuben kautta löydettävissä olevassa "mokumentissa" (linkki aukeaa omaan ikkunaansa toivottavasti sinullakin - joistakin maista ei ole pääsyä tähän videoklippiin) eli ensin sketsiryhmä tekee niin hyvän sketsin, että sitä monet pitävät sitä aitona - ja sitten vuosia myöhemmin tehdään mokumentti tarinaa tukemaan ja kertomaan onnettoman "juontajan" kohtalosta. Tämä on taidetta!
tiistai 3. helmikuuta 2015
Aman tiistaiessee: Markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan
Tämän tiistaiesseeni innoittajana on Michael J. Sandelin kirja ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets” (2012). Oman haasteensa lukemiselle antoi, että luin sitä saksankielisenä käännöksenä, mutta suomeksihan tuota minun mielestäni tärkeää kirjaa ei ole vielä käännettykään.
Harvardin professori Sandelin perusväittämän voi tiivistää näkemykseen, että olemme siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan. Monet aiemmin hinnoittelemattomat asiat ovatkin saaneet hintalapun ja eri yleisillä ja julkisillakin palveluille, joita yhteiskunnissamme tuotetaan ja tarjotaan, on kehitetty tietynlainen markkinamekanisminsa ja hinnoittelunsa. Aiheellinen kysymys on, onko yhteiskunnassamme kaikki kaupan ja miksi meidän pitäisi siitä huolestua. Sandel esittää kaksi keskeistä syytä huoleen: ensimmäinen liittyy eriarvoisuuteen ja sen kasvuun ja toinen korruptioon ja esimerkiksi julkisten palvelujen korruptoitumiseen.
Kirjaa lukiessani tuli monenlaisia mietteitä. Ensimmäisiä mietteitäni oli, että kun erilaisten palvelujen osalta hintamekanismi saadaan toimimaan, ymmärretään myös palvelujen tuottamisen ja tarjoamisen todellinen kustannus. Ja vastaavasti jos joku on valmis maksamaan – toivottavasti omista rahoistaan – tietystä paremmasta tai nopeammasta palvelusta, niin eikö hänellä olisi siihen oikeus? Sandelkin käyttää esimerkkinä lentokenttien turvatarkastuksia – business-luokassa ja kultakorteilla matkustavat voivat monilla lentoasemilla käyttää ns. fast laneä, joissa ei ole samanlaisia jonoja kuin turistiluokassa lentävien turvatarkastuksissa (itse turvatarkastus on samanlainen rutiini ja vie yhtä kauan matkustajaa kohti). Kun kyseessä on kaikkien yhteinen turvallisuus, pitäisikö siis kaikkien jonottaa samalla tavalla? Tai onko oikein, että huvipuistoissa on erilaisen hintaluokan rannekkeita, jolloin enemmän maksavien ei tarvitse jonottaa karuselliin tai vuoristorataan yhtä pitkään?
Toinen mietteeni oli julkisiin, yhteisesti verovaroilla kustannettaviin palveluihin liittyvä tarjonta. Keskeinen kysymys varmaankin on parantaisiko markkinamekanismin soveltaminen ja taloudellinen rationaliteetti niiden laatua ja jouhevuutta niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi karsia kansalaisten tasavertaista kohtelua. Niin että pitäisikö Helsingissä liukkaan kelin yllättäessä työikäisten ranteet tai nilkat tutkia ja kipsata – että pääsisivät nopeammin takaisin töihin tienaamaan ja veroja maksamaan - vilkkaammassa tahdissa kuin eläkeläisten? Pitäisikö metrossa olla kaksi luokkaa, jolloin hintamekanismilla voisi tarjota väljemmät ja rauhaisammat tilat varakkaammille matkustajille? No jos näin voi tarjota VR:n junamatkoilla, niin miksi ei metrossa? VR:n osalta tosin kansalaisten tasavertaisuutta hintaluokasta huolimatta vahvistetaan sillä, että kaikki myöhästyvät yhtä paljon – demokraattista kansalaisyhteiskuntaa vahvistava valtio-omisteisen yhtiön piiloagenda, jonka yhteiskunnallisen ulottuvuuden vain harva on huomannut!
Kolmas mietteeni oli tietynlaiseen moraaliseen katoon ja korruptoitumiseen liittyvä pohdiskelu. Kun kaikelle määritellään hinta, niin siirrymmekö kyynikoiden aikaan, jossa Oscar Wilden sanoin ”tiedetään kaiken hinta, mutta ei minkään arvoa”. Jäin pohdiskelemaan tätä omakohtaisenkin kokemuksen kautta, kun aikoinaan lasteni peruskoulun aikaisissa vanhempainilloissa olin sitä mieltä, että ei meidän koulussamme mitään myyjäisiä – joissa yleensä, anteeksi vain yleistys, hyvin ansaitsevat työssäkäyvät äidit myyvät toisilleen mokkapaloja ja tuntikausia kutomiaan kaulaliinoja. Sovitaan, kuinka paljon kukin perhe rahaa retkikassaan laittaa ja ei ainakaan enää myytäisi toisillemme helvetillisiä kasoja Serla-WC-paperia – astianpesutablettejakin tuli eri kavereiden leirikoulumyyjäisistä komerollinen.
Enpä ole vieläkään tästä koulun retkikassa-asiasta taipunut, mutta yhteiset myyjäiset voivat kasvattaa myös lasten ja vanhempien yhteishenkeä. Tietysti on sellaisia yhteisiä toimintoja, joilla saman luokan lapsien vanhemmat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja esimerkiksi koulunkäyntiongelmiin ja koulukiusaamisiin voidaan paremmin puuttua. Mutta sen ajatuksen hyväksyn, että eri asioiden yksioikoinen hinnoittelu ja markkinamekanismille alistaminen voi kadottaa jotain tärkeää yhteisöistämme. Esimerkiksi suomalainen talkooperinne ei perustu hintamekanismille, mutta vahvalle vastavuoroisuudelle – josta myös osattiin pitää kiinni.
Sandelia lukiessani muistui mieleeni muutama vuosi sitten lukemani toisen amerikkalaisen professorin kirjoittama teos eli Arlie Russell Hochschildin erinomainen ” The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) – eipä ole sitäkään suomeksi näkynyt. Hochschild kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka olemme nettideittailusta lisääntymiseen ja hautaukseen antaneet erilaisille ”palveluntarjoajille” tilaa ja valtaa omassa henkilökohtaisessa elämässämme. Hänen esimerkkinsä nettideittailun valmentajista ja online-tutoreista aina huippujohtajien perheenjäsenille tehtyihin 360-arviointeihin ja huippujohtajille tehtyyn perheenisäsparraukseen ovat huvittavia, mutta todellisuudessa tietysti karmaisevia. Samalla näitä palveluja käyttäessämme annamme ulkoisille toimijoille oikeuden hinnoitella henkilökohtaisen elämämme kuuluvia asioita, kun luovutamme niitä markkinoiden ruhjottaviksi. Reippaat markkinamiehet haistavat yhä uusia mahdollisuuksia, mutta kuinka monella oman elämämme alueella tarvitsemme todella valmentajia, coacheja, tukijoita ja personal trainereitä?
Ja Sandelia lukiessa tulee terveellä tavalla epämiellyttävä olo. Jos olemme todella siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita voidaan hinnoitella, myydä ja ostaa, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?
Harvardin professori Sandelin perusväittämän voi tiivistää näkemykseen, että olemme siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan. Monet aiemmin hinnoittelemattomat asiat ovatkin saaneet hintalapun ja eri yleisillä ja julkisillakin palveluille, joita yhteiskunnissamme tuotetaan ja tarjotaan, on kehitetty tietynlainen markkinamekanisminsa ja hinnoittelunsa. Aiheellinen kysymys on, onko yhteiskunnassamme kaikki kaupan ja miksi meidän pitäisi siitä huolestua. Sandel esittää kaksi keskeistä syytä huoleen: ensimmäinen liittyy eriarvoisuuteen ja sen kasvuun ja toinen korruptioon ja esimerkiksi julkisten palvelujen korruptoitumiseen.
Kirjaa lukiessani tuli monenlaisia mietteitä. Ensimmäisiä mietteitäni oli, että kun erilaisten palvelujen osalta hintamekanismi saadaan toimimaan, ymmärretään myös palvelujen tuottamisen ja tarjoamisen todellinen kustannus. Ja vastaavasti jos joku on valmis maksamaan – toivottavasti omista rahoistaan – tietystä paremmasta tai nopeammasta palvelusta, niin eikö hänellä olisi siihen oikeus? Sandelkin käyttää esimerkkinä lentokenttien turvatarkastuksia – business-luokassa ja kultakorteilla matkustavat voivat monilla lentoasemilla käyttää ns. fast laneä, joissa ei ole samanlaisia jonoja kuin turistiluokassa lentävien turvatarkastuksissa (itse turvatarkastus on samanlainen rutiini ja vie yhtä kauan matkustajaa kohti). Kun kyseessä on kaikkien yhteinen turvallisuus, pitäisikö siis kaikkien jonottaa samalla tavalla? Tai onko oikein, että huvipuistoissa on erilaisen hintaluokan rannekkeita, jolloin enemmän maksavien ei tarvitse jonottaa karuselliin tai vuoristorataan yhtä pitkään?
Toinen mietteeni oli julkisiin, yhteisesti verovaroilla kustannettaviin palveluihin liittyvä tarjonta. Keskeinen kysymys varmaankin on parantaisiko markkinamekanismin soveltaminen ja taloudellinen rationaliteetti niiden laatua ja jouhevuutta niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi karsia kansalaisten tasavertaista kohtelua. Niin että pitäisikö Helsingissä liukkaan kelin yllättäessä työikäisten ranteet tai nilkat tutkia ja kipsata – että pääsisivät nopeammin takaisin töihin tienaamaan ja veroja maksamaan - vilkkaammassa tahdissa kuin eläkeläisten? Pitäisikö metrossa olla kaksi luokkaa, jolloin hintamekanismilla voisi tarjota väljemmät ja rauhaisammat tilat varakkaammille matkustajille? No jos näin voi tarjota VR:n junamatkoilla, niin miksi ei metrossa? VR:n osalta tosin kansalaisten tasavertaisuutta hintaluokasta huolimatta vahvistetaan sillä, että kaikki myöhästyvät yhtä paljon – demokraattista kansalaisyhteiskuntaa vahvistava valtio-omisteisen yhtiön piiloagenda, jonka yhteiskunnallisen ulottuvuuden vain harva on huomannut!
Kolmas mietteeni oli tietynlaiseen moraaliseen katoon ja korruptoitumiseen liittyvä pohdiskelu. Kun kaikelle määritellään hinta, niin siirrymmekö kyynikoiden aikaan, jossa Oscar Wilden sanoin ”tiedetään kaiken hinta, mutta ei minkään arvoa”. Jäin pohdiskelemaan tätä omakohtaisenkin kokemuksen kautta, kun aikoinaan lasteni peruskoulun aikaisissa vanhempainilloissa olin sitä mieltä, että ei meidän koulussamme mitään myyjäisiä – joissa yleensä, anteeksi vain yleistys, hyvin ansaitsevat työssäkäyvät äidit myyvät toisilleen mokkapaloja ja tuntikausia kutomiaan kaulaliinoja. Sovitaan, kuinka paljon kukin perhe rahaa retkikassaan laittaa ja ei ainakaan enää myytäisi toisillemme helvetillisiä kasoja Serla-WC-paperia – astianpesutablettejakin tuli eri kavereiden leirikoulumyyjäisistä komerollinen.
Enpä ole vieläkään tästä koulun retkikassa-asiasta taipunut, mutta yhteiset myyjäiset voivat kasvattaa myös lasten ja vanhempien yhteishenkeä. Tietysti on sellaisia yhteisiä toimintoja, joilla saman luokan lapsien vanhemmat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja esimerkiksi koulunkäyntiongelmiin ja koulukiusaamisiin voidaan paremmin puuttua. Mutta sen ajatuksen hyväksyn, että eri asioiden yksioikoinen hinnoittelu ja markkinamekanismille alistaminen voi kadottaa jotain tärkeää yhteisöistämme. Esimerkiksi suomalainen talkooperinne ei perustu hintamekanismille, mutta vahvalle vastavuoroisuudelle – josta myös osattiin pitää kiinni.
Sandelia lukiessani muistui mieleeni muutama vuosi sitten lukemani toisen amerikkalaisen professorin kirjoittama teos eli Arlie Russell Hochschildin erinomainen ” The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) – eipä ole sitäkään suomeksi näkynyt. Hochschild kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka olemme nettideittailusta lisääntymiseen ja hautaukseen antaneet erilaisille ”palveluntarjoajille” tilaa ja valtaa omassa henkilökohtaisessa elämässämme. Hänen esimerkkinsä nettideittailun valmentajista ja online-tutoreista aina huippujohtajien perheenjäsenille tehtyihin 360-arviointeihin ja huippujohtajille tehtyyn perheenisäsparraukseen ovat huvittavia, mutta todellisuudessa tietysti karmaisevia. Samalla näitä palveluja käyttäessämme annamme ulkoisille toimijoille oikeuden hinnoitella henkilökohtaisen elämämme kuuluvia asioita, kun luovutamme niitä markkinoiden ruhjottaviksi. Reippaat markkinamiehet haistavat yhä uusia mahdollisuuksia, mutta kuinka monella oman elämämme alueella tarvitsemme todella valmentajia, coacheja, tukijoita ja personal trainereitä?
Ja Sandelia lukiessa tulee terveellä tavalla epämiellyttävä olo. Jos olemme todella siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita voidaan hinnoitella, myydä ja ostaa, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?
maanantai 2. helmikuuta 2015
Vaihteeksi kameran kanssa: Leipzigin katujen taidetta
Valitettavan pitkän aikaa kamerani on ollut vain laukussa, mutta asun nyt Leipzigissa Saksan itäisellä puolella kuukauden, ja nyt ensimmäisenä varsinaisena Leipzigin-päivänä oli kiva lähteä taas kamera kaulassa kaupungille.
Leipzigissa on erittäin aktiivinen graffititekijöiden liike, joilla on myös omia alueita, joille he voivat taidettaan vapaasti ja rauhassa tehdä. Hyvä esimerkki on aivan keskusrautatieaseman lähellä oleva rakennusalue, jonka suoja-aita on ollut monelle graffititaiteilijalle hieno paikka myös saada omaa osaamistaan näytteille.
Mutta Leipzigissa myös asuintalojen tyhjiä ja ankeita seinäpintoja on maalattu tuoreella ja taiteellisella tavalla. Perinteisten pintojen ohella on myös luotu uudenlaista tunnelmaa tavallisten asuintalojen julkisivuihin - hieno innovaatio!
Ja liiketalojen seinillä on suuria, komeita maalauksia aivan kaupungin keskustankin alueilla; yleensähän ns. arvokkailla alueilla ei juuri seinillä hienoja taideluomuksia näy, mutta täällä näköjään on ollut rohkeutta kokeilla - ainakin meille suomalaisille - uusia asioita. Brühl Arkaden ulkoseinässä olevat maalaukset olivat niin mielenkiintoisia, että pari yksityiskohtaisempaakin kuvaa on tarpeen.
Leipzigissa on erittäin aktiivinen graffititekijöiden liike, joilla on myös omia alueita, joille he voivat taidettaan vapaasti ja rauhassa tehdä. Hyvä esimerkki on aivan keskusrautatieaseman lähellä oleva rakennusalue, jonka suoja-aita on ollut monelle graffititaiteilijalle hieno paikka myös saada omaa osaamistaan näytteille.
Mutta Leipzigissa myös asuintalojen tyhjiä ja ankeita seinäpintoja on maalattu tuoreella ja taiteellisella tavalla. Perinteisten pintojen ohella on myös luotu uudenlaista tunnelmaa tavallisten asuintalojen julkisivuihin - hieno innovaatio!
Ja liiketalojen seinillä on suuria, komeita maalauksia aivan kaupungin keskustankin alueilla; yleensähän ns. arvokkailla alueilla ei juuri seinillä hienoja taideluomuksia näy, mutta täällä näköjään on ollut rohkeutta kokeilla - ainakin meille suomalaisille - uusia asioita. Brühl Arkaden ulkoseinässä olevat maalaukset olivat niin mielenkiintoisia, että pari yksityiskohtaisempaakin kuvaa on tarpeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)