Muutaman viimeeksi kuluneen vuoden aikana olen kiinnittänyt huomiotani dekkarimaailmassa melko tuoreeseen ilmiöön - dekkareiden sijoittamiseen synkkiin eurooppalaisiin diktatuureihin. Hitlerin-aikainen Saksa on erityisen suosittu ympäristö, johon monet hyvät dekkarikirjailijat ovat teostensa tapahtumat sijoittaneet. Mutta myös Stalinin-aikainen Neuvostoliitto on kiehtonut muutamaa dekkarikirjailijaa. Näiden diktatuurien varjotkin pelottavat monia, ja massamurhaajadekkarigenrehän on ihan lastenleikkiä siihen verrattuna, kuinka suruttomasti omia kansalaisia pahoinpideltiin ja murhattiin, ja toisen maailmansodan aikana lahdattiin niin omia kuin vieraitakin. Miksi dekkareita sijoitetaan näihin vastenmielisiin ympäristöihin?
Mutkikkaaksi näiden dekkareiden inhoamisen ja välttämisen tekee se, että monet niistä ovat kirjoina hyviä, jopa erinomaisia. Suomeksikin on julkaistu erinomaisena pitämäni Philip Kerrin Berliini Noir –sarjasta jo kolme teosta. Kerriä ei tosin voi syyttää viime aikoina aloittaneeksi; sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi englanniksi jo vuonna 1989. Hän osaa kuvata oivasti myös iäksi Hitlerin myötä kadonnutta Berliiniä ja sen tunnelmia.
David Downing aloitti 2007 Berliiniin 1930-luvulle ja toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan ns. Station-sarjan, jossa toistaiseksi on ilmestynyt englanniksi kuusi kirjaa – pari niistä olen lukenut ja hyviä kirjoja nekin. Ja Saksa, mutta etenkin Berliini, ovat olleet myös maisemina muillekin kirjoittajille. Suuri suosikkini Robert Harris sijoitti hänkin ensimmäisen dekkarinsa juuri Berliiniin ja Hitlerin-aikaan, joskin hänen Fatherland-kirjassaan, kuten tunnettua, Hitler voitti toisen maailmansodan ja rakensi Berliiniä omien ja Speerin arkkitehtoimien suunnitelmien mukaisesi 1960-luvun todelliseksi metropoliksi.
Hitlerin Saksa on otollinen ympäristö, koska muutokset Saksassa 1930-luvulla olivat syvällekäyviä ja rajuja. Mutta dekkari Stalinin-ajan Neuvostoliitossa – eikö se tunnu jo aika paksulta? Eipä tunnu ainakaan Sam Eastlandistä, joka on kirjoittanut jo viisi dekkaria, joissa sankarina on suomalaissyntyinen komisario Pekkala, jolla on omituislaatuinen, mutta luottamuksellinen suhde Staliniin. Pekkala on menettänyt uskonsa jo aikoja sitten ideologioihin, mutta diktatuurissa on koetettava selvitä hengissä. Mutta Eastland päästää kirjoissaan Stalinin esiintymään myös hieman Joe-sedän imagon mukaisena veijarina. Onneksi kukaan Eastlandin kollegoista ei ole vielä esittänyt Hitleriä kujeilijana! Myös Tom Rob Smith on sijoittanut oivallisia kirjoja 1950- ja 1960-lukujen Neuvostoliittoon. Monelle tullee myös hakematta mieleen Martin Cruz Smithin ”Gorkin puisto” eikä vähiten sen vuoksi, että sen elokuvasovitusta filmattiin Helsingissäkin, jolloin Kansallismuseon torniin hilattiin punatähti.
Ja tietysti aivan oma genrensä ovat Eurooppaa sotaan luisuvana mantereena kuvaavat jännityskirjat, joiden esikuvana voi usein pitää Eric Amblerin tuotantoa, joka alkaa jo 1930-luvun lopulta – hienoja kirjoja, jotka osuvasti kuvaavat aikaansa, vaikka olivat kirjoitettuja niin lähellä tuota aikaa. Ambleriaanista perintöä mielestäni on parhaiten jatkanut Alan Furst, joka on saanut teoksiinsa saman vääjäämättömästi suureen inhimilliseen katastrofiin vievän imun tunnelman, joka oli myös Amblerin kirjoissa vahvasti läsnä.
Mutta miksi kirjailijat sijoittavat dekkarinsa näihin ympäristöihin? Ensimmäisenä selityksenä mieleeni tulee tietty vastakkainasettelun helppous. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa, ja kun kaikki harmaan sävyt puuttuvat ympäristöstä, on kirjojen päähenkilöiden – niin kuin lukijoidenkin – helppo valita puolensa. Samalla hyvän puolesta taistellessa voi ottaa suurempia vapauksia oikeuden nimissäkin, kunhan ei jää kiinni. Kirjojen päähenkilöt käyvät kahta taistelua, joista toisessa selvitetään rikosta ja toisessa taistellaan väärää ja väkivaltaista järjestelmää vastaan.
Toinen mieleeni tullut selitys on erilaisten tenhoavien, mutta sodassa iäksi tuhottujen, ympäristöjen ja tunnelmien kuvaaminen, joka antaa hienovireisen piirteen näille teoksille. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan Berliinistä ei dekkarin ympäristö voi paremmaksi muuttua, kun kaikkea on tarjolla. Varmasti vallankumouksen jälkeinen Moskovakin on mitä otollisin paikka dekkarin ympäristöksi. Samalla on kuitenkin ihailtava esimerkiksi Sam Eastlandin ja Tom Rob Smithin taitoa tehdä 1950- ja 1960-lukujen Neuvostoliitosta kaikessa pelkistyneisyydessään mielenkiintoinen ympäristö.
Kolmas selitys voi olla varsin maallinen: monille lukijoille voidaan dekkarin ympäristö kuvata helpostikin, koska ”kollektiivisessa alitajunnassamme” meillä on kuva Hitlerin ajan Berliinistä tai Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Ja kun tiedämme ajan diktaattorien hirmuteot, niin heidän järjestelmänsä haastava ja heidän kanssaan rajallista kissa ja hiiri –leikkiä harjoittava sankari tuntuu vielä urhoollisemmalta kuin tavanomaisessa ympäristössä rikoksia ratkova nuhjaantunut etsivä.
tiistai 30. syyskuuta 2014
maanantai 29. syyskuuta 2014
Poliittista sanomaa seinämaalauksilla
Berliini on hienojen seinämaalausten luvattu kaupunki. Seinämaalauksissa otetaan myös reippaasti kantaa - esimerkiksi oman aikamme sankareihin ja heidän kahleisiinsa.
Varsinkin Kreutzbergissä ja Kottbusin aseman lähistöllä asukkaat ovat myös nousseet toimintaan oman asuinympäristönsä puolesta. Vuokrakiinteistöjä muutetaan omistusasunnoiksi ja vuokrat ovat voimakkaassa nousussa. Eräs tapa on myös vaikuttaa seinämaalauksilla - milloinkahan Suomessa asukasaktivismi saisi tälläisiä muotoja?
Varsinkin Kreutzbergissä ja Kottbusin aseman lähistöllä asukkaat ovat myös nousseet toimintaan oman asuinympäristönsä puolesta. Vuokrakiinteistöjä muutetaan omistusasunnoiksi ja vuokrat ovat voimakkaassa nousussa. Eräs tapa on myös vaikuttaa seinämaalauksilla - milloinkahan Suomessa asukasaktivismi saisi tälläisiä muotoja?
Tietovisaratkaisu: Berliini elokuvissa - osa 3
Olemme huomenna lähdössä jo Berliinistä eteenpäin, mutta tälle viikolle pohdittavaksi vielä yksi Berliini-aiheinen elokuva. Tämä elokuva valmistui vuonna 1961 ja tapahtuma-aikaan ei Berliinin muuri ollut yhtä massiivinen kuin jo vuotta myöhemmin. Elokuvan ohjaajalla oli menestyksekäs ura 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Berliinissä, mutta hän joutui lähtemään Hitlerin valtaantulon myötä Saksasta ja päätyi - kuten moni muukin lahjakas kulttuuri-ihminen - Yhdysvaltoihin.
Tämä elokuva oli 1960-luvun Suomelle vähintäänkin "poliittisesti epäkorrekti" ja sitä ei Suomessa nähtykään ennen 1980-luvun loppua. Tässä elokuvassa räimitään neuvostojärjestelmää ja DDR:ää säälittä - ja usein hauskastikin, mutta saa osansa saksalainen kansanluonnekin. Siksipä ei ollut kovinkaan ihmeellistä, että kukaan saksalainen tuttavani ei tuntenut elokuvaa.... Elokuvan ohjaaja kertoi pitäneensä esikuvanaan Marx-veljesten komdeioita ja tokaisi: "Heillä oli Chico, Harpo ja Groucho - minulla oli vain Karl. Karl osoittautui vähiten hauskaksi."
Ja tämä paikka on keskeisessä asemassa elokuvassa - elokuvan kuvausten alkamisen aikaan siitä saattoi vielä työllä ja tuskalla ajaa lännestä itään ja idästä länteen.
Tämä elokuva oli 1960-luvun Suomelle vähintäänkin "poliittisesti epäkorrekti" ja sitä ei Suomessa nähtykään ennen 1980-luvun loppua. Tässä elokuvassa räimitään neuvostojärjestelmää ja DDR:ää säälittä - ja usein hauskastikin, mutta saa osansa saksalainen kansanluonnekin. Siksipä ei ollut kovinkaan ihmeellistä, että kukaan saksalainen tuttavani ei tuntenut elokuvaa.... Elokuvan ohjaaja kertoi pitäneensä esikuvanaan Marx-veljesten komdeioita ja tokaisi: "Heillä oli Chico, Harpo ja Groucho - minulla oli vain Karl. Karl osoittautui vähiten hauskaksi."
Ja tämä paikka on keskeisessä asemassa elokuvassa - elokuvan kuvausten alkamisen aikaan siitä saattoi vielä työllä ja tuskalla ajaa lännestä itään ja idästä länteen.
perjantai 26. syyskuuta 2014
Sateen jälkeen kasvitieteellisessä puutarhassa
Ajoimme tänään fillareilla reippaasti keskustan ulkopuolella olevalle kasvitieteelliselle puutarhalle. Toisesta fillaristamme kosahti eilen illalla takakumi (joka oli kai 1980-luvulta....) ja saimme polkupyörän tänään iltapäivällä takaisin huollosta. Huolto oli tosi nopea ja huollon laskukin oli hyvin saksalainen ja täsmällinen: 28,57 euroa - tämä sisälsi sekä ulkorenkaan että sisärenkaan töineen kaikkineen. Hupaisaa oli laskun täsmällisyys senttejä myöten.
Sitten lähdimme kohti Botanische Garten -kohdetta Dahlemissa. Menomatka oli melko pitkä, koska suunnistajana tein kolme pummia, mutta ehdimme kyllä vielä puolisentoista tuntia kiertelemään vahvan pilvisessä iltasäässä. Siksipä kuvaaminen oli hankalaa, kun valoa oli niukasti sekä pilvisyyden että iltahämärän vuoksi. Ehkä vielä palaamme sinne toisenakin päivänä kuvaamaan, mutta syksy on sielläkin jo osoittanut voimansa ja suuri osa kasveista on jo siirtymässä syksyiseen asuun ja talven viettoon.
Yleiskuvien sijasta päätin kokeilla osaamistani "sateen jälkeen" -teemalla. Uskomattoman hienoa pisaramuodostelmia lehdissä, havuissa ja marjoissa. Omat rajalliset valokuvaustaitoni olivat koetuksella - niin kuin ehkä blogin lukijoidenkin kärsivällisyys, kun on kuusi kuvaa vesipisaroista. Mutta olivat ne hienoja, kun läheltä viitsi katsoa!
tiistai 23. syyskuuta 2014
Aman tiistaiessee: Hieno Skotlannin kansanäänestys
Tämä tiistaiesseeni poikkeaa aiemmista tiistaikirjoituksistani, joissa käsittelin kirjallisuusaiheita. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa Skotlannin itsenäistymisen kansanäänestyksestä, joka ei ehkä täytä esseen muotovaatimuksia, mutta on silti mielenkiintoinen aihe.
Skotlannin itsenäistymistä koskevaa kansanäänestystä oli mielenkiintoista seurata syyskuisessa Berliinissä. Kun samaan aikaan Saksassa palataan takaisin neljännesvuosisadan päähän Saksan yhdistymisen ensitahteihin, on luonnollisesti haastava kontrasti pohtia kansanäänestystä valtiosta eroamisesta, kun täällä televisiotuutin täydeltä tulee muisteluohjelmia vuodesta 1989 ja Saksan kohtalonhetkistä. Toinen mielenkiintoinen piirre omassa elämässäni tulee siitä, että seuraavana matkakohteenamme on Espanja, joka on hoitanut Katalonian toiveita itsenäisyyttä koskevasta kansanäänestyksestä kovin toisella tavalla kuin britit. Ja kolmas riemastuttava piire on ollut, että samaan aikaan olen lukemassa Mikko-Pekka Heikkisen hulvatonta Terveiset Kutturasta -kirjaa, jossa pohjoisen Suomen miesten pinna lopulta palaa Etelä-Suomen harjoittamaan jatkuvaan kasvukeskusajatteluun ja Pohjois-Suomi lähtee sotaan Etelä-Suomea vastaan.
Näen Skotlannin kansanäänestyksessä paljon hyvää. Tärkeä asia oli, että tämä pitkään esillä ollut asia tuli kansanäänestykseen. Toinen tärkeä asia mielestäni oli, että vaihtoehdot olivat selkeät. Olen itsekin pohdiskellut, että kansanäänestyksessä pitäisi olla riittävästi taustoitettu erilaisia vaihtoehtoja seuraamuksineen, mutta lopultahan kuitenkin vaihtoehdot on esitettävä selkeästi eli kyllä vai ei. Ja kolmas hyvä asia oli, että tulos oli selkeä ja kiistaton yli 10 prosentin marginaalilla - ja tätä selkeyttä tukee myös korkea äänestysprosentti. Siis hieno juttu, että äänestettiin ja vielä hienompi juttu, että tuloksesta ei jää pohdiskeltavaa. Jos Skotlannin itsenäisyys ja oma päätäntävalta myös kasvavat, niin hieno juttu sekin.
Lähes hupaisaa oli seurata erilaisia kommentaareja kansanäänestyksen tuloksen selvittyä. Muutaman pienen EU-maan - esimerkiksi Luxemburgin - ulkoministeri kiitteli tulosta ja korosti, että EU tarvitsee yhtenäisyyttä. Hienoa, että Glasgow'n esikaupungin kokoisen maan ministeri näin pitää huolta Euroopasta! Vakavasti puhuen Skotlannin itsenäistyminen olisi ollut hieman pitemmän kaavan vaativa järjestelykysymys, mutta aivan tehtävissä oleva puhde. Katsotaanpa Suomesta vaikka lahden eteläpuolelle Viroa, joka aivan tyhjästä rakensi toimivan valtion ja yhteiskunnan valuuttoineen, yhteiskunnallisine instituutioineen ja kansalaisille suunnatuilla palveluillaan - esimerkiksi Viroon nähden Skotlantihan olisi ravitermeillä ollut liikkeellä todelliselta etumatkalta. Tsekkoslovakia jakautui nätisti Tsekiksi ja Slovakiaksi, ja ihan toimivia valtioitahan nuokin tuntuvat olevan, kun ottaa huomioon, mistä tilanteesta nekin lähtivät itsenäistymään.
Mutta entä Katalonia, Katalonia? Espanjan keskushallinto tuntuu täysin kovakorvaiselta ajatukselle Katalonian itsenäisyyttä koskevassa kansanäänestyksessä. Tiukkalinjaisuus varmasti tulee vain kärjistymään tulevina kuukausina, koska tuntuu sille, että tässä asiassa on kaivauduttu syvälle juoksuhautoihin. Taustatekijöitä voi hahmottaa moniakin erilaisia, mutta varmasti yksi syy Espanjan hallituksen tiukkalinjaisuuteen on Katalonian tärkeä taloudellinen asema. Tietysti perustana on myös muiden alueiden - ennen kaikkea baskialueen - itsenäisyystoiveiden kurissapito. Mutta itsenäisyyttään kaipaavat tulisieluiset katalaanit eivät tule helposti asiassaan perääntymään.
Pohjoisen Suomen jatkuvasta näivettämisestä kyrsiintyneiden lappilaisten kuksa sitten lopullisesti kaatuu Mikko-Pekka Heikkisen julmanhilpeässä esikoisromaanissa "Terveiset Kutturasta". Kun maa on entistä selvemmin jakautunut rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjolaan - ja Helsinki on sulkenut rajansa pohjoisesta muuttavilta - on aika Pohjois-Suomen ryhtyä viimeiseen taistoon. Tämä kirja oli erinomaista luettavaa aikana, jolloin sekä Saksan yhdistymisen muistelu että Skotlannin kansanäänestys olivat täällä mediassa tapetilla - ja kannattaa lukea koti-Suomessakin!
Suuren suosikkini Sean Conneryn tatuointi "Scotland Forever" saa siis haalistua edelleen, kun hänen toivomaansa Skotlannin itsenäisyyttä ei tullutkaan. Tuli kuitenkin hieno demokraattinen prosessi moniulotteisine vaalikamppailuineen, korkeine äänestysprosentteineen ja kiistattomine tuloksineen.
Skotlannin itsenäistymistä koskevaa kansanäänestystä oli mielenkiintoista seurata syyskuisessa Berliinissä. Kun samaan aikaan Saksassa palataan takaisin neljännesvuosisadan päähän Saksan yhdistymisen ensitahteihin, on luonnollisesti haastava kontrasti pohtia kansanäänestystä valtiosta eroamisesta, kun täällä televisiotuutin täydeltä tulee muisteluohjelmia vuodesta 1989 ja Saksan kohtalonhetkistä. Toinen mielenkiintoinen piirre omassa elämässäni tulee siitä, että seuraavana matkakohteenamme on Espanja, joka on hoitanut Katalonian toiveita itsenäisyyttä koskevasta kansanäänestyksestä kovin toisella tavalla kuin britit. Ja kolmas riemastuttava piire on ollut, että samaan aikaan olen lukemassa Mikko-Pekka Heikkisen hulvatonta Terveiset Kutturasta -kirjaa, jossa pohjoisen Suomen miesten pinna lopulta palaa Etelä-Suomen harjoittamaan jatkuvaan kasvukeskusajatteluun ja Pohjois-Suomi lähtee sotaan Etelä-Suomea vastaan.
Näen Skotlannin kansanäänestyksessä paljon hyvää. Tärkeä asia oli, että tämä pitkään esillä ollut asia tuli kansanäänestykseen. Toinen tärkeä asia mielestäni oli, että vaihtoehdot olivat selkeät. Olen itsekin pohdiskellut, että kansanäänestyksessä pitäisi olla riittävästi taustoitettu erilaisia vaihtoehtoja seuraamuksineen, mutta lopultahan kuitenkin vaihtoehdot on esitettävä selkeästi eli kyllä vai ei. Ja kolmas hyvä asia oli, että tulos oli selkeä ja kiistaton yli 10 prosentin marginaalilla - ja tätä selkeyttä tukee myös korkea äänestysprosentti. Siis hieno juttu, että äänestettiin ja vielä hienompi juttu, että tuloksesta ei jää pohdiskeltavaa. Jos Skotlannin itsenäisyys ja oma päätäntävalta myös kasvavat, niin hieno juttu sekin.
Lähes hupaisaa oli seurata erilaisia kommentaareja kansanäänestyksen tuloksen selvittyä. Muutaman pienen EU-maan - esimerkiksi Luxemburgin - ulkoministeri kiitteli tulosta ja korosti, että EU tarvitsee yhtenäisyyttä. Hienoa, että Glasgow'n esikaupungin kokoisen maan ministeri näin pitää huolta Euroopasta! Vakavasti puhuen Skotlannin itsenäistyminen olisi ollut hieman pitemmän kaavan vaativa järjestelykysymys, mutta aivan tehtävissä oleva puhde. Katsotaanpa Suomesta vaikka lahden eteläpuolelle Viroa, joka aivan tyhjästä rakensi toimivan valtion ja yhteiskunnan valuuttoineen, yhteiskunnallisine instituutioineen ja kansalaisille suunnatuilla palveluillaan - esimerkiksi Viroon nähden Skotlantihan olisi ravitermeillä ollut liikkeellä todelliselta etumatkalta. Tsekkoslovakia jakautui nätisti Tsekiksi ja Slovakiaksi, ja ihan toimivia valtioitahan nuokin tuntuvat olevan, kun ottaa huomioon, mistä tilanteesta nekin lähtivät itsenäistymään.
Mutta entä Katalonia, Katalonia? Espanjan keskushallinto tuntuu täysin kovakorvaiselta ajatukselle Katalonian itsenäisyyttä koskevassa kansanäänestyksessä. Tiukkalinjaisuus varmasti tulee vain kärjistymään tulevina kuukausina, koska tuntuu sille, että tässä asiassa on kaivauduttu syvälle juoksuhautoihin. Taustatekijöitä voi hahmottaa moniakin erilaisia, mutta varmasti yksi syy Espanjan hallituksen tiukkalinjaisuuteen on Katalonian tärkeä taloudellinen asema. Tietysti perustana on myös muiden alueiden - ennen kaikkea baskialueen - itsenäisyystoiveiden kurissapito. Mutta itsenäisyyttään kaipaavat tulisieluiset katalaanit eivät tule helposti asiassaan perääntymään.
Pohjoisen Suomen jatkuvasta näivettämisestä kyrsiintyneiden lappilaisten kuksa sitten lopullisesti kaatuu Mikko-Pekka Heikkisen julmanhilpeässä esikoisromaanissa "Terveiset Kutturasta". Kun maa on entistä selvemmin jakautunut rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjolaan - ja Helsinki on sulkenut rajansa pohjoisesta muuttavilta - on aika Pohjois-Suomen ryhtyä viimeiseen taistoon. Tämä kirja oli erinomaista luettavaa aikana, jolloin sekä Saksan yhdistymisen muistelu että Skotlannin kansanäänestys olivat täällä mediassa tapetilla - ja kannattaa lukea koti-Suomessakin!
Suuren suosikkini Sean Conneryn tatuointi "Scotland Forever" saa siis haalistua edelleen, kun hänen toivomaansa Skotlannin itsenäisyyttä ei tullutkaan. Tuli kuitenkin hieno demokraattinen prosessi moniulotteisine vaalikamppailuineen, korkeine äänestysprosentteineen ja kiistattomine tuloksineen.
Tietovisaratkaisu: Berliini elokuvissa - osa 2
Toisessa elokuva-aiheisessa kysymyksessämme näytimme kuvan Alexanderplatzilta - kuvassa näkyi sekä DDR:n aikaan rakennettu maailmankello että korkea televisiotorni. Tietysti mieleen saattoi tullla Rainer Werner Fassbinderin "Berlin Alexanderplatz", mutta sen kuvastossahan näitä maisemia ei näkynyt.
Etsimämme elokuva on vuodelta 2003 "Goodbye Lenin", jonka on ohjannut Wolfgang Becker. Elokuvan tapahtumapaikkana on pitkälti (Itä-)Berliini, jonka DDR:n puolen keskeisiä maamerkkejä ja ylpeydenaiheita Alexanderplatz ympäristöineen oli. Elokuvan perusjuonena on nuoren aikuistuvan pojan huolenpito DDR:n yhteiskuntaelämään osallistuneesta aktiivisesta äidistään, joka vaipuu koomaan DDR:n loppuaikoina. Äiti herää koomastaan muutaman kuukauden päästä, kun Saksa on yhdistynyt. Äidin toipumisen kannalta on välttämätöntä, että hänelle ei aiheudu suuria järkytyksiä - ja niinpä hänen poikansa vaivoja säästämättä ryhtyy rekonstruoimaan vanhaa DDR:ää televisiolähetyksiä ja ruokatarvikkeita myöden. Kaikin tavoin äiti säästetään siltä hankalalta tiedolta, että poliittisesti muutamassa kuukaudessa kaikki on muuttunut.
Tämä on lämminhenkinen elokuva, joka osaa myös muistuttaa, että ihmisten elämä erilaisissa ympäristöissäkin voi olla elämisen arvoista ja yhteisöllistä. Muutamat DDR:ssä nuoruuttaan asuneet tuttavani pitävät tätä eräänä lempielokuvanaan sen hauskan ironian, mutta myös arkisen elämän kuvauksen kannalta.
Etsimämme elokuva on vuodelta 2003 "Goodbye Lenin", jonka on ohjannut Wolfgang Becker. Elokuvan tapahtumapaikkana on pitkälti (Itä-)Berliini, jonka DDR:n puolen keskeisiä maamerkkejä ja ylpeydenaiheita Alexanderplatz ympäristöineen oli. Elokuvan perusjuonena on nuoren aikuistuvan pojan huolenpito DDR:n yhteiskuntaelämään osallistuneesta aktiivisesta äidistään, joka vaipuu koomaan DDR:n loppuaikoina. Äiti herää koomastaan muutaman kuukauden päästä, kun Saksa on yhdistynyt. Äidin toipumisen kannalta on välttämätöntä, että hänelle ei aiheudu suuria järkytyksiä - ja niinpä hänen poikansa vaivoja säästämättä ryhtyy rekonstruoimaan vanhaa DDR:ää televisiolähetyksiä ja ruokatarvikkeita myöden. Kaikin tavoin äiti säästetään siltä hankalalta tiedolta, että poliittisesti muutamassa kuukaudessa kaikki on muuttunut.
Tämä on lämminhenkinen elokuva, joka osaa myös muistuttaa, että ihmisten elämä erilaisissa ympäristöissäkin voi olla elämisen arvoista ja yhteisöllistä. Muutamat DDR:ssä nuoruuttaan asuneet tuttavani pitävät tätä eräänä lempielokuvanaan sen hauskan ironian, mutta myös arkisen elämän kuvauksen kannalta.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Berliinin hienoa katutaidetta
Aiemminkin olen julkaissut blogissamme Berliinin katutaidetta, mutta nyt vielä muutama ehdoton esimerkki hienoista taideteoksista.
Rauhallinen sunnuntai suurkaupungissa
Sunnuntai tuntuu täällä mainiolta päivältä - rauhalliselta ja sopusointuiselta ennen alkavaa viikkoa ja sen vilskettä. Oma panoksensa sunnuntain leppoisaan tunnelmaan on sillä, että suurin osa kaupoista on kiinni. Toki leipomot, konditoriat ja kahvilat ovat aamusta alkaen auki, ja huoltoasemilta ja rautatieasemien pikkupuodeista saa peruselintarvikkeet.
Ajelin tänään kolmisen tuntia polkupyörällä Berliinin eri alueilla. Mukavaa havaita, kuinka monipuolinen kaupunki tämä on - ja fillarointi on mainio tapa tutustua rauhallisemmin kaupunkiin kuin joukkoliikenteen käyttäminen. Ainakin kaupungin keskustan länsipuolella oli monia vanhoja pieniä viihtyisiä kaupunkiyhteisöjä. Monet mukavat kahvilat ja ravintolat olivat houkuttelevia terrasseineen , joissa oli runsaasti väkeä. Täälläkin kesä on kääntymässä syksyyn ja on ehkä viimeinen lämmin syyskesän viikonloppu.
Itse asiassa sunnuntainen kauppojen kiinnioleminen tuntuu mukavalle asialle, kun ainakin yksi päivä viikossa on omistettu muullekin puuhalle kuin tavaroiden hankkimiselle ja kuluttamiselle - erilaisia palveluja käytetään sunnuntaina kuitenkin runsaasti. Olen vahvasti sitä mieltä, että kauppojen täytyy itse saada päättää aukiolostaan ja turha sääntely on poistettava. Kauppiaat itse tietävät ja tuntevat asiakkaansa ja liiketoimintansa, ja kauppiaat itse ovat parhaita tekemään omat päätöksensä myös oman kauppansa kiinniolosta. En myöskään pidä kovin tolkullisena sitä, että esimerkiksi kauppakeskus päättää pienen kaupan puolesta milloin sen pitää olla auki.
Vaikka sunnuntaina kaupoissa käynti meille nyt siihen tottuneille tuntuu luontevalle ja mukavalle, niin kyllä on mukavaa myös, kun kaupunkiyhteisö elää tietyssä luontevassa rytmissä, johon kuuluu myös kunnollinen lepopäivä.
Ajelin tänään kolmisen tuntia polkupyörällä Berliinin eri alueilla. Mukavaa havaita, kuinka monipuolinen kaupunki tämä on - ja fillarointi on mainio tapa tutustua rauhallisemmin kaupunkiin kuin joukkoliikenteen käyttäminen. Ainakin kaupungin keskustan länsipuolella oli monia vanhoja pieniä viihtyisiä kaupunkiyhteisöjä. Monet mukavat kahvilat ja ravintolat olivat houkuttelevia terrasseineen , joissa oli runsaasti väkeä. Täälläkin kesä on kääntymässä syksyyn ja on ehkä viimeinen lämmin syyskesän viikonloppu.
Itse asiassa sunnuntainen kauppojen kiinnioleminen tuntuu mukavalle asialle, kun ainakin yksi päivä viikossa on omistettu muullekin puuhalle kuin tavaroiden hankkimiselle ja kuluttamiselle - erilaisia palveluja käytetään sunnuntaina kuitenkin runsaasti. Olen vahvasti sitä mieltä, että kauppojen täytyy itse saada päättää aukiolostaan ja turha sääntely on poistettava. Kauppiaat itse tietävät ja tuntevat asiakkaansa ja liiketoimintansa, ja kauppiaat itse ovat parhaita tekemään omat päätöksensä myös oman kauppansa kiinniolosta. En myöskään pidä kovin tolkullisena sitä, että esimerkiksi kauppakeskus päättää pienen kaupan puolesta milloin sen pitää olla auki.
Vaikka sunnuntaina kaupoissa käynti meille nyt siihen tottuneille tuntuu luontevalle ja mukavalle, niin kyllä on mukavaa myös, kun kaupunkiyhteisö elää tietyssä luontevassa rytmissä, johon kuuluu myös kunnollinen lepopäivä.
torstai 18. syyskuuta 2014
23 kilon rajoituksen kanssa matkassa
Vapaavuoden aloittamisessa eräs haastavimmista asioista oli mukaan otettavien tavaroiden valinta. Lentäen matkustettaessa on selkeä 23 kilon painorajoitus, jota kannattaa noudattaa, koska lentoyhtiöiden ylipainomaksut ovat kohtuuttomia. Mutta mukavaa oli, että omalta osaltani kotoa löytyi poikkeuksetta kaikki ne tavarat, joita matkaan lähtiessä halusinkin mukaan ottaa. Kellariin ja varastoihin jäi riittävästi tavaroita myös moneksi vuodeksi eteenpäin (vein äitini luokse säilytykseen esimerkiksi 12 pukua ja kellariin jäi muovisiin vaatepusseihin pakattuna kahdeksan muuta pukua, ja parin viimeisen vuoden aikana muistan käyttäneeni pukua nelisen kertaa; solmioita taisi olla säilössä sellaiset 50 käyttökelpoista - hei haloo!).
Olemme päättäneet hankkia vuokra-asuntoja, jotka ovat kohtuullisen hyvin varustettuja ja siten ei ole tarvetta kuljettaa runsaasti muuta tavaraa kuin vaatteita ja tukevan kokoista toilettilaukkua mukana (ja tietysti käsimatkatavaroissa läppäri, järjestelmäkamera, pari objektiivia jne.). Ja kirjat - vielä mukanamme kulkee myös muutama kirja, joskin niitä pyrimme kierrättämään.
Aiemman kokemukseni perusteella poikkeuksetta hyvin varustetuissa vuokra-asunnoissa on keittiöpuuhien kannalta toivottamat veitset, joten oma kokkiveitsi kulkee matkassa ja muutama muu pieni keittiötarvike; kunnollisen paistinpannun ottamista pohdin pitkään, mutta painorajoitus tiputti sen pois. Mutta keittiövälineitä Lekuen kaksi silikoniastiaa niin höyrytykseen kuin uunissa valmistamiseen tuli matkaan mukaan - ja hyviksi ovat osoittautuneet.
Mutta nyt runsaan parin viikon jälkeen tuo rajoitus alkaa tuntumaan helpottavalta. Berliininkin kaltaisessa kaupunkissa, jossa kaikkea tavaraa on tarjolla ylitsepursuavasti, ei ole tullut mieleen hankkia uusia tavaroita. Tämä on hienoa myös sen kannalta, että tavaran haluamiseen kohdennettu energia jää kokonaan hyödyllisempään käyttöön! Monet minut tuntevat tietävät hamsterimaisen ominaisuuteni, joten tärkeä kasvun paikka tämä on.
Ja tämä on ollut hieno tunne ja kokemus - näyteikkunoiden, tarjousten ja tavaratalojen sijasta huomio kiinnittyy ihmisiin, ympäristöihin ja tunnelmiin. Minulle tämä on ollut avartava kokemus!
Olemme päättäneet hankkia vuokra-asuntoja, jotka ovat kohtuullisen hyvin varustettuja ja siten ei ole tarvetta kuljettaa runsaasti muuta tavaraa kuin vaatteita ja tukevan kokoista toilettilaukkua mukana (ja tietysti käsimatkatavaroissa läppäri, järjestelmäkamera, pari objektiivia jne.). Ja kirjat - vielä mukanamme kulkee myös muutama kirja, joskin niitä pyrimme kierrättämään.
Aiemman kokemukseni perusteella poikkeuksetta hyvin varustetuissa vuokra-asunnoissa on keittiöpuuhien kannalta toivottamat veitset, joten oma kokkiveitsi kulkee matkassa ja muutama muu pieni keittiötarvike; kunnollisen paistinpannun ottamista pohdin pitkään, mutta painorajoitus tiputti sen pois. Mutta keittiövälineitä Lekuen kaksi silikoniastiaa niin höyrytykseen kuin uunissa valmistamiseen tuli matkaan mukaan - ja hyviksi ovat osoittautuneet.
Mutta nyt runsaan parin viikon jälkeen tuo rajoitus alkaa tuntumaan helpottavalta. Berliininkin kaltaisessa kaupunkissa, jossa kaikkea tavaraa on tarjolla ylitsepursuavasti, ei ole tullut mieleen hankkia uusia tavaroita. Tämä on hienoa myös sen kannalta, että tavaran haluamiseen kohdennettu energia jää kokonaan hyödyllisempään käyttöön! Monet minut tuntevat tietävät hamsterimaisen ominaisuuteni, joten tärkeä kasvun paikka tämä on.
Ja tämä on ollut hieno tunne ja kokemus - näyteikkunoiden, tarjousten ja tavaratalojen sijasta huomio kiinnittyy ihmisiin, ympäristöihin ja tunnelmiin. Minulle tämä on ollut avartava kokemus!
tiistai 16. syyskuuta 2014
Tietovisa: Berliini elokuvissa - osa 2
Toinen Berliinistä kertovan elokuvan kuva-arvoitus on meille monille tutusta ympäristöstä. Maailmanaikaa näyttävä kello ja takana sen takana kohoava TV-torni olivat tietyn aikakauden nuorille keskeisiä edistyksen symboleja ja olivat myös kysytyssä elokuvassa hyvin esillä.
Tämä kirpeänsuloinen elokuva kertoo erinomaisen tarinan Saksojen ja Berliinin muuttumisesta - elokuva on vuodelta 2003. Mikähän tämä elokuva oli (ja jälleen älä kirjoita kommenttikenttään vastaustasi vaan anna muidenkin tätä kuva-arvoitusta ratkaista)?
Tämä kirpeänsuloinen elokuva kertoo erinomaisen tarinan Saksojen ja Berliinin muuttumisesta - elokuva on vuodelta 2003. Mikähän tämä elokuva oli (ja jälleen älä kirjoita kommenttikenttään vastaustasi vaan anna muidenkin tätä kuva-arvoitusta ratkaista)?
Aman tiistaiessee: Robert Harris ja poliittisen trillerin taito
Toinen tiistaiblogini on sekin kirjallisuusaiheinen. Suuren osan tästä tekstistä olen julkaissut aiemmin toisessa blogissani, mutta olen myös tätä ajanmukaistanut Harrisin tuotannon osalta. Hänestä ja hänen tuotannostaan kirjoittaminen on sikälikin loogista, että hänen ensimmäinen poliittinen trillerinsä sijoittuu juuri Berliiniin.
Ensimmäisen Robert Harrisin lukukokemukseni jälkeen olen ollut hänen vankkumaton faninsa. Ostin 1990-luvun alussa New Yorkista silloin juuri ilmestyneen "Fatherland"-kirjan (suomeksi Kolmannen valtakunnan salaisuus vuodelta 1992) ja luin sen yhdeltä istumalta eli aamuun saakka - ja olin myyty mies. Olen lukenut painotuoreina Harrisin neljä nykyaikaan sijoittuvaa teosta (ja varmaan tulevaisuudessa luen hänen historiallistakin fiktiotaan).
Fatherland kuului sellaiseen poliittisten trillereiden harvalukuiseen genreen, jota luen mielelläni eli "vaihtoehtoiseen historiaan" perustuviin teoksiin. Kirjan tapahtumissa eletään vuotta 1964 ja valmistaudutaan Adolf Hitlerin 75-vuotispäiviin. Saksa ja Yhdysvallat ovat selvinneet voittajina toisesta maailmansodasta ja Hitlerin vieraaksi on tulossa USA:n presidentti Joseph (!) Kennedy (eli John F. Kennedyn isä, joka tunnettu myös antisemitismistään). Kirjan keskeisenä juonena on saksalaisen poliisin ja amerikkalaisen tutkivan journalistin yhteistyö Natsi-Saksan tarkimmin varjeltujen salaisuuksien paljastamiseksi, mutta kirjan tenho perustuu suurelta osaltaan Harrisin luomaan hienoon vaihtoehtoisen historian uskottavaan maisemaan.
Fatherlandin jälkeen etsin muita vastaavia kirjoja - silloin löysin Philip K. Dickin "Oraakkelin kirjan" (alun perin vuodelta 1962, mutta suomeksi se ilmestyi 1992), jossa Yhdysvallat hävisi toisen maailmansodan ja oli nyt akselivaltojen jakama. Suomalaisista Ilkka Remes toi mainion lisän näiden kirjojen sarjaan esikoisellaan "Pääkallokehrääjä" (vuodelta 1997), jossa neuvostojoukot valtasivat Suomen 1945 ja Remeksen kirjassa elettiin Neuvosto-Suomessa vuotta 1985.
Harrisin seuraava poliittinen trilleri sijoittui todelliseen aikaan ja paikkaan. "Enigma" (vuodelta 1995, ilmestyi suomeksi 1996) kuvasi Englannissa toisen maailmansodan aikana tehtyä intensiivistä työtä Natsi-Saksan salakielisanomien purkamiseen ja saksalaisten itse murtamatoman pitämänsä koodin murtamiseen. Enigmalla oli ansionsa, mutta se ei yltänyt kuitenkaan Fatherlandin tasolle, mutta oli silti huomattavasti peruskauraa parempi kirja.
Kolmannessa poliittisessa trillerissään "Archangel" (vuodelta 1998, suomeksi 1999 epäonnistuneella nimellä Arkkienkeli) kirjailija vie lukijansa sosialismin jälkeiselle Venäjälle. Länsimaisen tutkijan Fluke Kelson mielenkiinto saadaan syttymään Stalinin jäämistöön väitetyksi kuuluneella muistikirjalla - juoni kulkee osaavasti murrosvaiheen Venäjällä ja Neuvostoliiton historiassa. Keskeisenä juonen aineksena on Stalinin perintö ja Stalinin merkitys nyky-Venäjällä. Ehkäpä jotain ajastamme kuvaa se, että kirja tuntuisi tänä päivänä juoneltaan ja tarinaltaan jopa uskottavammalta kuin ilmestymisaikanaan.
Viimeisin Harrisin nykyaikaan sijoittuva poliittinen trilleri on "Ghost" vuodelta 2007 (suomeksi Haamukirjoittaja vuodelta 2008). Tässä teoksessa Tony Blairia kovasti muistuttava entinen Ison-Britannian pääministeri Adam Lang on laatimassa muistelmiaan. Uusi haamukirjoittaja astuu kuvaan edellisen kuoltua tapaturmaisesti. Kirjan käsikirjoitus on haastava, aikaa on muistelmien julkaisemiseen vähän ja tarkasti varjeltuun käsikirjoitukseen sisältyy paljon muutakin kuin vain murroskauden poliittisia muistelmia. Harris osaa kuvata erinomaisesti vallasta väistyneen poliitikon sielunmaisemaa, mutta osaa rakentaa myös erinomaisen jäntevän trillerin.
Harrisin kirjojen perusteella voi tehdä myös mainioita elokuvia - Roman Polanski ohjasi vuonna 2010 ilmestyneen elokuvan "The Ghost Writer", jonka hän käsikirjoitti yhdessä Harrisin kanssa. Myös Enigmasta tehtiin kelvollinen, joskaan ei loistava, elokuva vuonna 2001. Elokuvallista potentiaalia olisi ollut runsaasti Fatherlandissa, mutta siitä tehtiin vain TV-elokuva (lavastajaa varmaan 1990-luvulla hirvitti rakentaa 1960-luvun voittaja-Saksan Berliini) ja Archangelkin päätyi BBC:n minisarjaksi.
Viimeisimmän Harrisin kirjan aiheena on 1890-luvulla Ranskaa kuohuttanut Alfred Dreyfusin tapaus. ”An Officer and a Spy” (Upseeri ja vakooja, 2014) on vahvasti faktoihin perustuva kaunokirjallinen teos. Juutalainen Dreyfus, joka johdonmukaisesti kiisti vakoilun, tuomittiin maanpetoksesta varsin kevein perustein. Vaikka oikea syyllinen paljastui vuosia myöhemmin, Dreyfusin kunnian palauttaminen kesti yli 10 vuotta – ja oikeaa syyllistäkään ei koskaan varsinaisesti tuomittu. Tämäkin on erinomainen kirja historian suuresta poliittisesta skandaalista. Mutta kirja on myös sukellus Ranskan vahvaan antisemitismiin, jonka asenneilmasto ei ollut kaukana naapurivihollisen Saksan politiikasta kahta sukupolvea myöhemmin.
Upseeri ja vakooja –kirjassaan Harris palaa tietyllä tavalla juurilleen ja yhdistää poliittisen tarkkanäköisen kommentoinnin todellisiin tapahtumiin. Hän on taustaltaan poliittinen kommentaattori ja toimittaja, joka on valmistunut Cambridgestä pääaineenaan englantilainen kirjallisuuus. Työskentely BBC:llä ja Observer-lehdessä näkyy hänen fiktiossaankin vahvana taustojen tutkimisena ja oivaltavana erilaisten yhteyksien ymmärtämisessä. Ennen Fatherlandia hän julkaisi viisi yhteiskunnallista kirjaa - näiden joukossa mm. aikalaiskuvaukset Labourin puheenjohtaja Neil Kinnockista ja Thatcherin lehdistöpäällikkö Bernard Inghamista. Aikaisempiin Harrisin töihin kuuluu myös erinomainen "Selling Hitler" -teos, jossa kerrotaan Hitlerin väitettyihin päiväkirjoihin liittyvän huijauksen tarina 1980-luvun alusta.
Mihin perustuu sitten Robert Harrisin kirjojen tenho ja kiehtovuus? Vahvan kirjoittamisen kokemuksen ohella Harris osaa myös tarttua mielenkiintoisiin aiheisiin ja saada niihin tuoreen ja kiehtovan näkökulman. Tärkeää on kuitenkin mukaansatempaavan kertomisen taito. Luin Selling Hitler -kirjaa samalla intensiivisyydellä kuin hänen fiktiotaankin, vaikka tiesin juonen tapahtumat ja lopputuloksenkin tarkkaan. Uusin Upseeri ja vakooja –kirja ei välttämättä yllätä lopputuloksellaan, mutta on antoisa kerronnaltaan ja tarinan kehittelyltään. Harrisin kirjojen lukeminen on juuri tuota hakemaamme kokemusta - antautumista mielenkiintoisen ja hyvin kerrotun tarinan vietäväksi.
Ensimmäisen Robert Harrisin lukukokemukseni jälkeen olen ollut hänen vankkumaton faninsa. Ostin 1990-luvun alussa New Yorkista silloin juuri ilmestyneen "Fatherland"-kirjan (suomeksi Kolmannen valtakunnan salaisuus vuodelta 1992) ja luin sen yhdeltä istumalta eli aamuun saakka - ja olin myyty mies. Olen lukenut painotuoreina Harrisin neljä nykyaikaan sijoittuvaa teosta (ja varmaan tulevaisuudessa luen hänen historiallistakin fiktiotaan).
Fatherland kuului sellaiseen poliittisten trillereiden harvalukuiseen genreen, jota luen mielelläni eli "vaihtoehtoiseen historiaan" perustuviin teoksiin. Kirjan tapahtumissa eletään vuotta 1964 ja valmistaudutaan Adolf Hitlerin 75-vuotispäiviin. Saksa ja Yhdysvallat ovat selvinneet voittajina toisesta maailmansodasta ja Hitlerin vieraaksi on tulossa USA:n presidentti Joseph (!) Kennedy (eli John F. Kennedyn isä, joka tunnettu myös antisemitismistään). Kirjan keskeisenä juonena on saksalaisen poliisin ja amerikkalaisen tutkivan journalistin yhteistyö Natsi-Saksan tarkimmin varjeltujen salaisuuksien paljastamiseksi, mutta kirjan tenho perustuu suurelta osaltaan Harrisin luomaan hienoon vaihtoehtoisen historian uskottavaan maisemaan.
Fatherlandin jälkeen etsin muita vastaavia kirjoja - silloin löysin Philip K. Dickin "Oraakkelin kirjan" (alun perin vuodelta 1962, mutta suomeksi se ilmestyi 1992), jossa Yhdysvallat hävisi toisen maailmansodan ja oli nyt akselivaltojen jakama. Suomalaisista Ilkka Remes toi mainion lisän näiden kirjojen sarjaan esikoisellaan "Pääkallokehrääjä" (vuodelta 1997), jossa neuvostojoukot valtasivat Suomen 1945 ja Remeksen kirjassa elettiin Neuvosto-Suomessa vuotta 1985.
Harrisin seuraava poliittinen trilleri sijoittui todelliseen aikaan ja paikkaan. "Enigma" (vuodelta 1995, ilmestyi suomeksi 1996) kuvasi Englannissa toisen maailmansodan aikana tehtyä intensiivistä työtä Natsi-Saksan salakielisanomien purkamiseen ja saksalaisten itse murtamatoman pitämänsä koodin murtamiseen. Enigmalla oli ansionsa, mutta se ei yltänyt kuitenkaan Fatherlandin tasolle, mutta oli silti huomattavasti peruskauraa parempi kirja.
Kolmannessa poliittisessa trillerissään "Archangel" (vuodelta 1998, suomeksi 1999 epäonnistuneella nimellä Arkkienkeli) kirjailija vie lukijansa sosialismin jälkeiselle Venäjälle. Länsimaisen tutkijan Fluke Kelson mielenkiinto saadaan syttymään Stalinin jäämistöön väitetyksi kuuluneella muistikirjalla - juoni kulkee osaavasti murrosvaiheen Venäjällä ja Neuvostoliiton historiassa. Keskeisenä juonen aineksena on Stalinin perintö ja Stalinin merkitys nyky-Venäjällä. Ehkäpä jotain ajastamme kuvaa se, että kirja tuntuisi tänä päivänä juoneltaan ja tarinaltaan jopa uskottavammalta kuin ilmestymisaikanaan.
Viimeisin Harrisin nykyaikaan sijoittuva poliittinen trilleri on "Ghost" vuodelta 2007 (suomeksi Haamukirjoittaja vuodelta 2008). Tässä teoksessa Tony Blairia kovasti muistuttava entinen Ison-Britannian pääministeri Adam Lang on laatimassa muistelmiaan. Uusi haamukirjoittaja astuu kuvaan edellisen kuoltua tapaturmaisesti. Kirjan käsikirjoitus on haastava, aikaa on muistelmien julkaisemiseen vähän ja tarkasti varjeltuun käsikirjoitukseen sisältyy paljon muutakin kuin vain murroskauden poliittisia muistelmia. Harris osaa kuvata erinomaisesti vallasta väistyneen poliitikon sielunmaisemaa, mutta osaa rakentaa myös erinomaisen jäntevän trillerin.
Harrisin kirjojen perusteella voi tehdä myös mainioita elokuvia - Roman Polanski ohjasi vuonna 2010 ilmestyneen elokuvan "The Ghost Writer", jonka hän käsikirjoitti yhdessä Harrisin kanssa. Myös Enigmasta tehtiin kelvollinen, joskaan ei loistava, elokuva vuonna 2001. Elokuvallista potentiaalia olisi ollut runsaasti Fatherlandissa, mutta siitä tehtiin vain TV-elokuva (lavastajaa varmaan 1990-luvulla hirvitti rakentaa 1960-luvun voittaja-Saksan Berliini) ja Archangelkin päätyi BBC:n minisarjaksi.
Viimeisimmän Harrisin kirjan aiheena on 1890-luvulla Ranskaa kuohuttanut Alfred Dreyfusin tapaus. ”An Officer and a Spy” (Upseeri ja vakooja, 2014) on vahvasti faktoihin perustuva kaunokirjallinen teos. Juutalainen Dreyfus, joka johdonmukaisesti kiisti vakoilun, tuomittiin maanpetoksesta varsin kevein perustein. Vaikka oikea syyllinen paljastui vuosia myöhemmin, Dreyfusin kunnian palauttaminen kesti yli 10 vuotta – ja oikeaa syyllistäkään ei koskaan varsinaisesti tuomittu. Tämäkin on erinomainen kirja historian suuresta poliittisesta skandaalista. Mutta kirja on myös sukellus Ranskan vahvaan antisemitismiin, jonka asenneilmasto ei ollut kaukana naapurivihollisen Saksan politiikasta kahta sukupolvea myöhemmin.
Upseeri ja vakooja –kirjassaan Harris palaa tietyllä tavalla juurilleen ja yhdistää poliittisen tarkkanäköisen kommentoinnin todellisiin tapahtumiin. Hän on taustaltaan poliittinen kommentaattori ja toimittaja, joka on valmistunut Cambridgestä pääaineenaan englantilainen kirjallisuuus. Työskentely BBC:llä ja Observer-lehdessä näkyy hänen fiktiossaankin vahvana taustojen tutkimisena ja oivaltavana erilaisten yhteyksien ymmärtämisessä. Ennen Fatherlandia hän julkaisi viisi yhteiskunnallista kirjaa - näiden joukossa mm. aikalaiskuvaukset Labourin puheenjohtaja Neil Kinnockista ja Thatcherin lehdistöpäällikkö Bernard Inghamista. Aikaisempiin Harrisin töihin kuuluu myös erinomainen "Selling Hitler" -teos, jossa kerrotaan Hitlerin väitettyihin päiväkirjoihin liittyvän huijauksen tarina 1980-luvun alusta.
Mihin perustuu sitten Robert Harrisin kirjojen tenho ja kiehtovuus? Vahvan kirjoittamisen kokemuksen ohella Harris osaa myös tarttua mielenkiintoisiin aiheisiin ja saada niihin tuoreen ja kiehtovan näkökulman. Tärkeää on kuitenkin mukaansatempaavan kertomisen taito. Luin Selling Hitler -kirjaa samalla intensiivisyydellä kuin hänen fiktiotaankin, vaikka tiesin juonen tapahtumat ja lopputuloksenkin tarkkaan. Uusin Upseeri ja vakooja –kirja ei välttämättä yllätä lopputuloksellaan, mutta on antoisa kerronnaltaan ja tarinan kehittelyltään. Harrisin kirjojen lukeminen on juuri tuota hakemaamme kokemusta - antautumista mielenkiintoisen ja hyvin kerrotun tarinan vietäväksi.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Berliini on myös pyöräilykaupunki
Pidimme viikonloppuna pienen blogitauon, mutta nyt taas olemme takaisin! Maanantaina saimme vuokranantajaltamme lainaksi kaksi runsaahkosti käytettyä polkupyörää, joista sai kuitenkin aivan käyttökelpoiset kulkuvälineet renkaat täyteen pumppaamalla ja ketjut rasvaamalla. Ja sitten Berliiniä kiertelemään...
Berliinin leveillä kaduilla on hyvin tilaa pyöräilijöille, ja vaikka pyöräilykulttuuri ei olekaan sanokaamme Amsterdamin tasolla, niin mukavaa ja vaivatonta täällä on polkien liikkua. Pyöräilykypärä on kyllä enemmänkin harvinaisuus - niitä käyttävät lapset ja kovavauhtiset kuntopyöräilijät. Aluksi leveät ja paksut renkaat tuntuivat turhilta, mutta mukulakivikatuja ja sementtilaatoilla päällystettyjä pyöräteitä on kyllä mukavampi ajella leveillä renkailla kuin ohuilla.
Pyöräilyvauhti on tarpeen pitää hitaana, kun koko ajan löytyy niin paljon mielenkiintoista katsottavaa - ja liikennettäkin on kohtuullisesti. Tässäpä pari uutta kuvaa Berliinistä. Krokojäljitelmällä päällystetty moottoripyörä olisi tietysti hieno päivitys nykypyöriimme, mutta ehkä sittenkin kevyesti omituinen - mutta varmasti erilainen. Toinen otos on taas esimerkki hienosta berliiniläisestä talonmaalaustaidosta.
Berliinin leveillä kaduilla on hyvin tilaa pyöräilijöille, ja vaikka pyöräilykulttuuri ei olekaan sanokaamme Amsterdamin tasolla, niin mukavaa ja vaivatonta täällä on polkien liikkua. Pyöräilykypärä on kyllä enemmänkin harvinaisuus - niitä käyttävät lapset ja kovavauhtiset kuntopyöräilijät. Aluksi leveät ja paksut renkaat tuntuivat turhilta, mutta mukulakivikatuja ja sementtilaatoilla päällystettyjä pyöräteitä on kyllä mukavampi ajella leveillä renkailla kuin ohuilla.
Pyöräilyvauhti on tarpeen pitää hitaana, kun koko ajan löytyy niin paljon mielenkiintoista katsottavaa - ja liikennettäkin on kohtuullisesti. Tässäpä pari uutta kuvaa Berliinistä. Krokojäljitelmällä päällystetty moottoripyörä olisi tietysti hieno päivitys nykypyöriimme, mutta ehkä sittenkin kevyesti omituinen - mutta varmasti erilainen. Toinen otos on taas esimerkki hienosta berliiniläisestä talonmaalaustaidosta.
torstai 11. syyskuuta 2014
Berliinin katujen taide
Kati-tyttäreni on ollut käymässä muutaman päivän ja olemme yhdessäkin tutustuneet Berliiniin niin omin avuin kuin kävelykierroksellakin. Berliini on sikälikin mielenkiintoinen kaupunki, että kaikenikäisille löytyy mielenkiintoisia kohteita.
Kävimme keskiviikkona Berliinin katutaidetta esittelevällä kolmen tunnin kävelykierroksella. Etenkin Mitten ja Kreutzbergin alueella on paljon mielenkiintoista, jota aion palata kuvaamaan ensi viikolla - ja jakaa parhaat otokset täällä blogissamme. Ryhmäkävelyllä kuvaaminen on aina jotenkin hankalaa ja siitä tulee räpsimistä, joten löysin vain hyviä kuvauskoheita. Yksi kuva oli kuitenkin pakko ottaa Ostbahnhofia lähellä olevassa paikassa, johon jamaikalainen yhteisö on rakentamassa omaa kulttuurialuettaan. Kanssani 1970-lukua eläneet muistanevat vuoden 1973 Berliinin nuorison ja opiskelijoiden maailmanfestivaaliin - ainakin yksi kyltti vielä löytyi!
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Tietovisaratkaisu: Berliini elokuvissa - osa 1
Esitimme pari päivää sitten kuvan charlottenburgilaisesta kadunkulmasta ja kysyimme elokuvaa, jossa kyseinen kadunkulma oli keskeinen tapahtumapaikka.
Kyseinen elokuva on Tom Tykwerin toinen pitkä elokuva "Lola rennt" vuodelta 1998. Elokuva tunnetaan suomeksi nimillä "Juokse Lola!" ja "Juokse, Lola, juokse". Berliinissä tapahtuvassa elokuvassa Lolalla on aikaa 20 minuuttia toimittaa 100 000 D-markkaa gangsterinalkupoikaystävälleen Mannille tai tämän hukka perii. Manni soittaa tässä kadunkulmassa olevasta puhelinkopista ja lupaa ryöstää takana näkyvän supermarketin, ellei Lola tule paikalle tasan kello 12.00. Ja niin Lola lähtee juoksemaan.
Elokuvan tekee mielenkiintoiseksi kolme erilaista kertomusta, joissa kaikissa ovat samat peruselementit. Kaikkien kolmen vaihtoehtoisen tarinan ytimessä on Lolan juokseminen halki Berliiniin. Lolana on mainio Franka Potente, jonka monet muistanevat kahdesta ensimmäisestä Jason Bourne –elokuvasta Matt Damonin parina.
Kyseinen elokuva on Tom Tykwerin toinen pitkä elokuva "Lola rennt" vuodelta 1998. Elokuva tunnetaan suomeksi nimillä "Juokse Lola!" ja "Juokse, Lola, juokse". Berliinissä tapahtuvassa elokuvassa Lolalla on aikaa 20 minuuttia toimittaa 100 000 D-markkaa gangsterinalkupoikaystävälleen Mannille tai tämän hukka perii. Manni soittaa tässä kadunkulmassa olevasta puhelinkopista ja lupaa ryöstää takana näkyvän supermarketin, ellei Lola tule paikalle tasan kello 12.00. Ja niin Lola lähtee juoksemaan.
Elokuvan tekee mielenkiintoiseksi kolme erilaista kertomusta, joissa kaikissa ovat samat peruselementit. Kaikkien kolmen vaihtoehtoisen tarinan ytimessä on Lolan juokseminen halki Berliiniin. Lolana on mainio Franka Potente, jonka monet muistanevat kahdesta ensimmäisestä Jason Bourne –elokuvasta Matt Damonin parina.
Ja Tom Tykwer on tehnyt muitakin muistettavia elokuvia. Berliini on vahvasti läsnä myös kolmen ihmisen poikkeavassa, mutta kauniissa rakkaustarinassa ”Kolme”. Kiitosta on saanut myös Tykwerin ohjaama ”Pilvikartasto”. Ja tällä viikolla kysymme seuraavaa berliiniläisen elokuvan paikkaa.
tiistai 9. syyskuuta 2014
Aman tiistaiessee: Lukekaa Mark Kurlanskya!
Leikittelen joskus ajatuksella, että jos saisin elää elämääni aikalaisenani oman elämäni sijasta, haluaisinko olla Jake Nyman, Peter von Bagh vai Markku Koski. Pikkuhiljaa olen kallistumassa Markku Koskeen suosikkihenkilönä, koska hän on komean keski-ikäisen miehen tavoin silmälasipäinen, harvahiuksinen ja parrakas – ja hänen populaarikulttuuria luotaavat esseensä ovat mitä hienointa luettavaa. Jos pitäisi valita aikalainen Yhdysvalloista, jonka elämää haluaisin elää ja jonka silmin maailmaa katsella, minulla ei olisi valinnanvaikeutta: haluaisin olla Mark Kurlansky.
Ensituttavuuteni Mark Kurlanskyn kanssa oli hänen teoksensa ”Cod: A Biography of the Fish That Changed the World”, joka on erinomainen turskan historia – ja paljon enemmänkin. Kuivattu turska oli aikoinaan kovaa valuuttaa ja haluttua kauppatavaraa. Turskan moniulotteinen historia kattaa lukuisia seikkoja. Baskit olivat aikanaan mainiota turskanpyytäjiä ja Kurlansky spekuloikin, että baskit mahdollisesti löysivät jo ennen Kolumbuksen retkiä Pohjois-Amerikan kalarikkaat rannikot, mutta pitivät salaisuutensa visusti piilossa. Baskien omaperäinen kieli oli tärkeässä roolissa salaisuuksien varjelussa ulkopuolisilta. Uuden Englannin vaurastuminen perustui osittain kuivatun turskan myymiseen Pohjois-Amerikan eteläosiin orjien ravinnoksi. Ja tietysti oman aikamme ahneus johti myös valtavaan ja piittaamattomaan ylikalastukseen ja turskan lähes sukupuuttoon hävittämiseen.
Tällä kirjailijalla on kyky ottaa tietty artefakti tai ilmiö, jota hän käyttää prismana kokonaisen aikakauden tai kulttuurin tarkasteluun. Peter Englundin mikrohistoriallinen lähestymiskulma on samantyylinen, mutta Kurlanskyn kirjoittajanote on selvästi journalistisempi ja tietyllä tavalla vetävämpi. Turskan historiasta kumpusivat myös kaksi muuta kirjailijan avainteemaa eli suola (Salt: A World History) ja baskit (The Basque History of the World). Kalastamiseen liittyi myös kaksi muuta teosta eli kiehtova tarina, kuinka New Yorkin satama-alueilta osterit katosivat purjelaivakauden jälkeen, kun satama-alueiden herkkä luonto muuttui (The Big Oyster: History of the Half Shell) ja kuinka Uuden Englannin rannikon kukoistava kalastuskaupunki Gloucester muuttui (The Last Fish Tale). Jos tämä teema kiinnostaa, niin näitä kirjoja tukee Paul Greenbergin erinomainen teos neljästä kalalajista ja ihmisten niille aiheuttamasta tuhosta (Four Fish: The Future of the Last Wild Food).
Mutta on Mark Kurlansky muustakin kirjoittanut kuin kaloista ja suolasta. Suomeksikin ilmestynyt vuodesta 1968 kertova kirja (1968: The Year That Rocked the World) on mielenkiintoinen reportaasi, jonka ytimenä on kysymys: miksi niin moni asia ja kehityssuunta eri puolilla maailmaa kulminoituivat juuri vuonna 1968. Laajaan tuotantoon kuuluu myös kirjoja Euroopan juutalaisista, Karibiasta ja väkivallattomuudesta. Baseball ja baseballin sankarit ovat viime aikoina olleet parinkin kirjan teemana, mutta viimeisimmässä kirjassaan tekijä palaa jälleen kalaan ja Uuteen Englantiin. Nyt teemana on Clarence Birdseye eli mies, joka vaikutti erittäin ratkaisevasti pakasteruokateollisuuden syntyyn ja kehittämiseen (Birdseye: The Adventures of a Curious Man).
Birdseyesta kertova kirja on kiehtova kertomus kuinka uteliaisuudella, kokeilemisella ja yrittäjyydellä muutetaan maailmaa. Tietysti tarina on myös periamerikkalainen monine epäonnistumisineen, mutta taas uudelleen kokeiluineen ja yrittämisineen eli fail fast – try again –saagaa parhaimmillaan. Tämä on tärkeä kirja kaikille, jotka pohtivat mikä ihme on se ”ekosysteemi”. Vaikka Birdseye saikin pakastettua uudella tekniikalla kalaa siten, että sen maku ja tuoreuden tuntu säilyivät, oli edessä lukuisia muita haasteita. Jakeluketjun kaupoissa tai tukkuportaassa ei ollut alkuvaiheissa pakastimia – kodeista puhumattakaan eli kylmäketju katkesi melko nopeasti tehtaan portin ulkopuolella. Koko mantereen kattava liiketoiminta edellytti myös uudenlaisia jakeluratkaisuja pakastimia omaavine kuorma-autoineen ja myös kunnollista tieverkostoa. Elintarvikkeita valvovien viranomaisten piti hyväksyä monet tehdyt ratkaisut, ja usein puuttui myös säännöksiä, joita voitiin edes soveltaa. Ja volyymi – kriittinen massa oli välttämätöntä, että kannatti esimerkiksi kustantaa vähittäiskaupalle omat pakastimet, joista tuotteita saattoi myydä kuluttajille. Clarence Birdseyestä kertovan kirjan sankaritarina muodostuukin jatkuvasta uteliaasta kokeilusta ja määrätietoisesta kaupallistamisesta – ja siten tälläisten keksintöjen kuten kotitalouksissa käytettävien pakasteiden tuomisesta ihmisten arkeen. Ja ehkä tätä voi lukea myös tarinana, miten eurooppalaiset osaavat hahmottaa ilmiöitä teoreettisella tasolla ja ratkoa abstrakteja ongelmia, mutta amerikkalaiset osaavat myös kaupallistaa kehitystyönsä tuotteiksi ja palveluiksi.
Miksi Mark Kurlanskya siis kannattaa lukea? Hän osaa ottaa arkisen ilmiön – olkoon se turska, suola tai pakastettu kalapuikko – ja sitä tarkastelemalla avata meille ikkunoita maailman ymmärtämiseen, lukemiseen ja tulkitsemiseen. Hän kirjoittaa kiehtovasti ja ymmärrettävästi ja osaa punoa arkisiin ilmiöihin monipuolisia taustoja ja saattaa ne laajempaan historialliseen yhteyteensä. Kun pystyy ostereiden häviämisellä haastamaan lukijan pohtimaan satamien meriluonnon muutoksia höyrylaiva-aikakaudella tai turskan kohtalolla ylikalastuksen osoittamaa ahneutta, on kirjoittajana mielestäni onnistunut työssään. Lukekaa ihmiset Mark Kurlanskyn kirjoja!
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Tietovisa: Berliini elokuvissa - osa 1
Berliini on monien elokuvien tapahtumaympäristö. Meilläkin on matkassa puolisen tusinaa Berliini-aiheista elokuvaa DVD-levykkeinä. Ajattelimme laittaa blogimme lukijoille pieniä tunnistustehtäviä ja ottaa kuvia elokuvien Berliinistä - tosin tietysti niiden nykyisessä ilmiasussaan.
Tässäpä elokuvien ystäville yhden elokuvan keskeinen tapahtumapaikka - kaupan nimi on muuttunut ja kaupan edestä puuttuu tänä kännykkäaikana puhelinkioski, mutta missä elokuvassa tämä kadunkulma ja kauppa esiintyvät? Älä kuitenkaan kirjoita vastaustasi suoraan tähän blogiin kommenttinasi, kun ehkä muutkin haluavat tämän pähkinän ratkaista - lupaamme lähipäivinä kertoa tässä oikean vastauksen ja samalla kertoa enemmänkin tuosta elokuvasta ja sen paikoista!
Tässäpä elokuvien ystäville yhden elokuvan keskeinen tapahtumapaikka - kaupan nimi on muuttunut ja kaupan edestä puuttuu tänä kännykkäaikana puhelinkioski, mutta missä elokuvassa tämä kadunkulma ja kauppa esiintyvät? Älä kuitenkaan kirjoita vastaustasi suoraan tähän blogiin kommenttinasi, kun ehkä muutkin haluavat tämän pähkinän ratkaista - lupaamme lähipäivinä kertoa tässä oikean vastauksen ja samalla kertoa enemmänkin tuosta elokuvasta ja sen paikoista!
perjantai 5. syyskuuta 2014
Charlottenburgin kukkaloistoa
Kukkakuvat voivat tuntua blogeissa todelliselta maanvaivalta, kun bloggaajat tunkevat omia kuviaan jos jonkinlaisista daalioista sivut täyteen (niille vetävät vertoja vain Facebookin kuvat täydellisestä cappuccinon maitovaahdosta).
Mutta nyt kierreltyäni puistoja olen tullut siihen päätelmään, että kukat ovat mainioita kuvattavia - ei tarvitse kysyä kukalta lupaa kuvaamiseen, ne pysyvät suurimman osan ajasta paikallaan ja jos kuva tänään epäonnistuisikin, niin huomenna on mahdollista tulla ehkä kuvaamaan uudestaan (no syksy tuo tietyt haasteet tähänkin). Kukkien, lehtien ja puiden kuvaamisessa on myös se hieno piirre, että vuodenkierto tulee niin selvästi esille. Vaikka on täällä Berliinissä on monessa mielessä vielä täysi kesä, syksyn hidas esiinhiipiminen näkyy jo kaupunkiluonnossakin.
Eli hyvät naiset ja herrat - tässä teille kuvia Charlottenburgin puutarhoista!
Mutta nyt kierreltyäni puistoja olen tullut siihen päätelmään, että kukat ovat mainioita kuvattavia - ei tarvitse kysyä kukalta lupaa kuvaamiseen, ne pysyvät suurimman osan ajasta paikallaan ja jos kuva tänään epäonnistuisikin, niin huomenna on mahdollista tulla ehkä kuvaamaan uudestaan (no syksy tuo tietyt haasteet tähänkin). Kukkien, lehtien ja puiden kuvaamisessa on myös se hieno piirre, että vuodenkierto tulee niin selvästi esille. Vaikka on täällä Berliinissä on monessa mielessä vielä täysi kesä, syksyn hidas esiinhiipiminen näkyy jo kaupunkiluonnossakin.
Eli hyvät naiset ja herrat - tässä teille kuvia Charlottenburgin puutarhoista!
Aber wo sind die Frauen?
Ihastuttavassa Charlottenburgin linnan puistossa löytyy monien suurmiesten patsaiden ohella pohdittavaa - missä ovat yhteiskuntaa rakentaneiden ja sen kehitykseen vaikuttaneiden naisten patsaat? Kun naisia ei aikoinaan ole osattu jalustalle nostaa, on puistossa nyt monta tyhjää jalustaa, jolla olisi pitänyt jo aikoinaan olla suurnaisten patsaat.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Berliinin kotiseutumme
Ensimmäinen matkaetappimme on ihana, kiehtova ja monipuolinen Berliini, jossa asumme koko syyskuun. Löysimme mukavan asunnon Charlottenburgin kaupunginosasta ja korttelin päässä on Spreen ranta ja myös Charlottenburgin linna laajoine puistoineen. Hienoa linnaa restauroidaan, mutta puistoalue on jo nytkin vaikuttava.
Charlottenburgin kaupunginosa on mukava, rauhallinen ja viihtyisä - ja reippaan kävelymatkan eli noin kolmen kilometrin päässä vanhasta Länsi-Berliinin ydinalueesta ja vaikkapa KaDeWe-tavaratalosta. Rauhallisesta yleisilmeestään huolimatta kaupunginosassamme on taloissa upeita seinämaalauksia - tässä kaksi esimerkkiä.
Tervetuloa blogiin
Tämä blogi on aloitettu syyskuun 2014 alusta Ama Auvisen ja Mare Luoman yhteisenä blogina, jonka historian löydät halutessasi osoitteesta http://amamare.blogspot.com.
Joulukuun alusta 2014 syys-marraskuun 2014 Ama Auvisen kirjoittama sisältö on siirretty osaksi tätä uutta blogia.
Joulukuun alusta 2014 syys-marraskuun 2014 Ama Auvisen kirjoittama sisältö on siirretty osaksi tätä uutta blogia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)