Muutaman viimeeksi kuluneen vuoden aikana olen kiinnittänyt huomiotani dekkarimaailmassa melko tuoreeseen ilmiöön - dekkareiden sijoittamiseen synkkiin eurooppalaisiin diktatuureihin. Hitlerin-aikainen Saksa on erityisen suosittu ympäristö, johon monet hyvät dekkarikirjailijat ovat teostensa tapahtumat sijoittaneet. Mutta myös Stalinin-aikainen Neuvostoliitto on kiehtonut muutamaa dekkarikirjailijaa. Näiden diktatuurien varjotkin pelottavat monia, ja massamurhaajadekkarigenrehän on ihan lastenleikkiä siihen verrattuna, kuinka suruttomasti omia kansalaisia pahoinpideltiin ja murhattiin, ja toisen maailmansodan aikana lahdattiin niin omia kuin vieraitakin. Miksi dekkareita sijoitetaan näihin vastenmielisiin ympäristöihin?
Mutkikkaaksi näiden dekkareiden inhoamisen ja välttämisen tekee se, että monet niistä ovat kirjoina hyviä, jopa erinomaisia. Suomeksikin on julkaistu erinomaisena pitämäni Philip Kerrin Berliini Noir –sarjasta jo kolme teosta. Kerriä ei tosin voi syyttää viime aikoina aloittaneeksi; sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi englanniksi jo vuonna 1989. Hän osaa kuvata oivasti myös iäksi Hitlerin myötä kadonnutta Berliiniä ja sen tunnelmia.
David Downing aloitti 2007 Berliiniin 1930-luvulle ja toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan ns. Station-sarjan, jossa toistaiseksi on ilmestynyt englanniksi kuusi kirjaa – pari niistä olen lukenut ja hyviä kirjoja nekin. Ja Saksa, mutta etenkin Berliini, ovat olleet myös maisemina muillekin kirjoittajille. Suuri suosikkini Robert Harris sijoitti hänkin ensimmäisen dekkarinsa juuri Berliiniin ja Hitlerin-aikaan, joskin hänen Fatherland-kirjassaan, kuten tunnettua, Hitler voitti toisen maailmansodan ja rakensi Berliiniä omien ja Speerin arkkitehtoimien suunnitelmien mukaisesi 1960-luvun todelliseksi metropoliksi.
Hitlerin Saksa on otollinen ympäristö, koska muutokset Saksassa 1930-luvulla olivat syvällekäyviä ja rajuja. Mutta dekkari Stalinin-ajan Neuvostoliitossa – eikö se tunnu jo aika paksulta? Eipä tunnu ainakaan Sam Eastlandistä, joka on kirjoittanut jo viisi dekkaria, joissa sankarina on suomalaissyntyinen komisario Pekkala, jolla on omituislaatuinen, mutta luottamuksellinen suhde Staliniin. Pekkala on menettänyt uskonsa jo aikoja sitten ideologioihin, mutta diktatuurissa on koetettava selvitä hengissä. Mutta Eastland päästää kirjoissaan Stalinin esiintymään myös hieman Joe-sedän imagon mukaisena veijarina. Onneksi kukaan Eastlandin kollegoista ei ole vielä esittänyt Hitleriä kujeilijana! Myös Tom Rob Smith on sijoittanut oivallisia kirjoja 1950- ja 1960-lukujen Neuvostoliittoon. Monelle tullee myös hakematta mieleen Martin Cruz Smithin ”Gorkin puisto” eikä vähiten sen vuoksi, että sen elokuvasovitusta filmattiin Helsingissäkin, jolloin Kansallismuseon torniin hilattiin punatähti.
Ja tietysti aivan oma genrensä ovat Eurooppaa sotaan luisuvana mantereena kuvaavat jännityskirjat, joiden esikuvana voi usein pitää Eric Amblerin tuotantoa, joka alkaa jo 1930-luvun lopulta – hienoja kirjoja, jotka osuvasti kuvaavat aikaansa, vaikka olivat kirjoitettuja niin lähellä tuota aikaa. Ambleriaanista perintöä mielestäni on parhaiten jatkanut Alan Furst, joka on saanut teoksiinsa saman vääjäämättömästi suureen inhimilliseen katastrofiin vievän imun tunnelman, joka oli myös Amblerin kirjoissa vahvasti läsnä.
Mutta miksi kirjailijat sijoittavat dekkarinsa näihin ympäristöihin? Ensimmäisenä selityksenä mieleeni tulee tietty vastakkainasettelun helppous. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa, ja kun kaikki harmaan sävyt puuttuvat ympäristöstä, on kirjojen päähenkilöiden – niin kuin lukijoidenkin – helppo valita puolensa. Samalla hyvän puolesta taistellessa voi ottaa suurempia vapauksia oikeuden nimissäkin, kunhan ei jää kiinni. Kirjojen päähenkilöt käyvät kahta taistelua, joista toisessa selvitetään rikosta ja toisessa taistellaan väärää ja väkivaltaista järjestelmää vastaan.
Toinen mieleeni tullut selitys on erilaisten tenhoavien, mutta sodassa iäksi tuhottujen, ympäristöjen ja tunnelmien kuvaaminen, joka antaa hienovireisen piirteen näille teoksille. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan Berliinistä ei dekkarin ympäristö voi paremmaksi muuttua, kun kaikkea on tarjolla. Varmasti vallankumouksen jälkeinen Moskovakin on mitä otollisin paikka dekkarin ympäristöksi. Samalla on kuitenkin ihailtava esimerkiksi Sam Eastlandin ja Tom Rob Smithin taitoa tehdä 1950- ja 1960-lukujen Neuvostoliitosta kaikessa pelkistyneisyydessään mielenkiintoinen ympäristö.
Kolmas selitys voi olla varsin maallinen: monille lukijoille voidaan dekkarin ympäristö kuvata helpostikin, koska ”kollektiivisessa alitajunnassamme” meillä on kuva Hitlerin ajan Berliinistä tai Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Ja kun tiedämme ajan diktaattorien hirmuteot, niin heidän järjestelmänsä haastava ja heidän kanssaan rajallista kissa ja hiiri –leikkiä harjoittava sankari tuntuu vielä urhoollisemmalta kuin tavanomaisessa ympäristössä rikoksia ratkova nuhjaantunut etsivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti