Mies voi lähteä stadista, mutta stadi ei lähde miehestä

Monien sattumusten jälkeen päädyinkin asumaan huhtikuun kolmeksi ensimmäiseksi viikoksi Helsingin Kruununhakaan, vaikka alkuperäinen suunnitelmani oli matkailla kauempana maailmalla. Mutta lähes kolmen Espoon vuosikymmenen jälkeen asunkin taas Helsingin kantakaupungissa lainakämpässä.

Ja mainiotahan täällä on asua, kun tutut paikat ovat kävelyetäisyydellä, ja henkilöautoa en täällä ole juurikaan kaivannut. Uusia mielenkiintoisia ilmiöitäkin Helsingin kantakaupungista on löytynyt – eräs innovatiivinen esimerkki ovat ”poikkeamistoimistot” eli hyvin varustellut toimistotilat, joista voi vuokrata työ- tai kokoustilaa tuntiperusteella. Uudenlaiseen työntekoon ne sopivat hyvin ja tarjoavat enemmän yksityisyyttä ja rauhaisaa työnteon mahdollisuutta kuin kahviloissa työskentely. Toimistojen automaattikahvi ei ole parasta latte-tasoa, mutta kelvollista sekin.

1970-luvulla nuoruuttaan eläneiden mielestä Ultra Bran laulun kuvaus ”koko paikka muistutti Neuvostoliittoa” piti kyllä paikkansa vuosikymmeniä sitten, mutta paljon on Helsinki muuttunut – vaikkapa ruokakulttuurin osalta. Katuruokatapahtumat, Ravintolapäivä, monipuolistuva etninen ravintolatarjonta ovat kaikki loistojuttuja. Ja loistojuttu on myös perinteinen Hakaniemen Halli, vaikka etenkin toisen kerroksen ns. lyhyttavaramyymälöissä aika onkin pysähtynyt. Mutta kun on nyt asunut muutamia kuukausia sellaisissa maissa kuin Espanja, Italia ja Saksa, niin kyllä tietty hintataso aina hieman hätkähdyttää.

Parin viikon aikana olen jo alkanut tuntemaan stadin kovaa vetoa uudestaan. Sitä en pidä kovinkaan ihmeenä, kun tämä mahdollisuuksien kirjo ja kaupunkimainen elämänote on toisenlaista kuin Tapiolan tai Niittykummun seuduilla. Kunhan kevät ehtii pitemmälle, niin ehkä Etelä-Espoon vehreys, rantaraitti ja luonnonläheisyys vetoavat taas uudestaan. Mutta taitaa sittenkin olla niin, että ”mies voi lähteä stadista, mutta stadi ei lähde miehestä”.