Kun seuraa suomalaista yhteiskunnallista päätöksentekoa muutaman tuhannen kilometrin päästä ja satunnaisesti, ei voi välttyä tunnelmalta, että strategisesti tärkeät asiat ovat hankalia ja jopa toissijaisia, ja huomio keskittyy taktiseen näppäryyteen. Tietysti on ymmärrettävää, että päivänpolitiikka kärsii keväällä tulevien vaalien läheisyydestä ja hallituksen erittäin niukasta enemmistöstä. Mutta ei tämä strategisen näköalattomuuden ilmiö näytä koskevan vain poliittista päätöksentekoa. Suomalaiset työmarkkinajärjestötkin näyttävät saavan asetelmansa vaivatta umpisolmuun, vaikka edessä olisi vaikka millä mitalla yhteistä tekemistä ja sopimista.
Poliittinen strateginen kyvykkyys on jotain aivan muuta kuin poliittinen taktinen osaaminen. Poliittisten puolueiden oma ohjelmallinen työskentely ja poliittinen strateginen ajattelukyky tuntuu laantuneen viimeisten vuosikymmenien aikana, ja aitoa ja mielenkiintoista ns. suurten linjojen pohdintaa esiintyy vain harvoilla poliittisilla toimijoilla. Vaikka ei samaa mieltä olisikaan sisällöstä, tulee nykyisin silti ikävä Urho Kekkosen ”Onko maallamme malttia vaurastua?” –pamfletin kaltaisia politiikassa mukana olevien pohdintoja ja ohjelmanjulistuksia. Parikin vuosikymmentä sitten tärkeät yhteiskuntapoliittiset keskustelunavaukset tulivat politiikan toimijoiden piiristä, mutta tänään mielenkiintoisia poliittisia keskustelunavauksia on harvassa, ja ne tulevat poikkeuksetta yhteiskuntapolitiikan ytimessä olevien ulkopuolelta.
Ja painetta tehdä yksinkertaistuksia poliittisessa päätöksenteossa lisää populististen ja yhteen asiaan jumiutuneiden puolueiden syntyminen. Ruotsin ennenaikaiset valtiopäivävaalit ovat surullinen esimerkki siitä, kuinka vain yhteen asiaan sementoitunut puolue pystyy halvaannuttamaan poliittista päätöksentekoa. Mutta samalla ei-sanaan linnoittautuneet poliittiset puolueet niin Ruotsissa kuin Suomessakin antavat opetuksen siitä, että asioiden yksinkertaistaminen kiehtoo osaa äänestäjistä, joilla politiikka näyttäytyy vain yhdestä näkökulmasta.
Yritystalouden strategioista vahvasti kirjoittanut Stanfordin yliopiston professori Kathleen Eisenhardt on tiivistänyt, että yksinkertaisina aikoina oli mahdollista laatia monimutkaisia ja monipuolisia strategioita, mutta monimutkaisessa ja nopeasti muuttuvassa ajassa strategian on oltava yksinkertaista. Tähän samaan näkökulmaan liittyy toinen yritystaloudessa opittu viisaus eli yksittäinen strategiadokumentti ei ole mitään, strateginen ajattelu on kaikki kaikessa. Strategian on siis perustuttava jatkuvaan strategiseen, pitkän aikavälin asioiden pohdintaan, mutta oltava muodoltaan selkeisiin perussuuntimiin perustuvaa. Ja tietysti selkeästi viestittävää ja toteutettavissa olevaa – strategian koetinkivi ei sen teoreettinen puhtaus vaan sen käytännön soveltaminen.
Poliittisen strategian taustalla täytyy kuitenkin olla myös taito unelmoida. Täytyy osata hahmottaa minkälainen on tulevaisuuden hyvä maailma. Täytyy pystyä tekemään unelmista todellisuutta eikä todellisuudesta unelmia. Ja täytyy pystyä tiivistämään unelmat muutamaksi keskeiseksi suuntalinjaksi, joihin poliittisen työnsä perustaa. Nämä suuntalinjat ovat kompassi, jonka lukemien perusteella tehdään poliittisia päätöksiä. Mielenkiintoista onkin nähdä tulevan kevään aikana puolueiden julkaistaessa vaaliteemojaan, perustuvatko ne selkeään yhteiskuntapoliittiseen strategiseen ajatteluun vai haetaanko kannatusta äänestäjiltä mielikuvien varassa.
tiistai 9. joulukuuta 2014
lauantai 6. joulukuuta 2014
Fuengirolan jouluvalot
Fuengirolassa sytytettiin jouluvalot viime perjantaina eli 28.11.2014. Kaupungissa on aina loppiaisen yli monipuolinen ja suomalaisittain ehkäpä räikeäkin jouluvalaistus, jossa ei ole watteja säästelty eikä turhaan energiakustannuksia optimoitu. "Feliz Navidad" näkyy monessa paikassa - ja tietysti tuo José Felicianon aikoinaan tunnetuksi tekemä biisi soi myös monessa paikassa ja on aivan mahdoton korvamato!
Jokseenkin hämmentäviä ovat myös polyrottingista taivutellut porot, joilla ei loista pelkästään kuono valoa tuomassa pimeään vaan koko poro loistaa niin, että Korvatunturin riittäisi kaamoksessa yksikin tälläinen valaisemaan. Kun jäkälää ei ole, joutuvat Petterit täällä tyytymään ruohoon ja petunioihin....
Ja joulukuuset ovat kunnollisen kokoisia eikä mitään riukuja ja näreitä - tosin tarveainekset kuusissa ovat toisenlaisia kuin joihin olemme Suomessa tottuneet. Mutta esimerkiksi täällä kaupungintalon edessä olevalla joulukuusella on kyllä miehekkäästi kokoa.
Ja vielä erikseen kannattaa mainita puiden jouluvalaistus - monet puistojen puista ovat saaneet oman jouluisen valoasunsa.
Jouluaiheiset valoasetelmat ovat moninaisia - tietysti esillä on seimiasetelmia ja Jeesus-lapsiparkakin on polyrottinkisessa LED-valoilla koristellussa seimessä.
Jokseenkin hämmentäviä ovat myös polyrottingista taivutellut porot, joilla ei loista pelkästään kuono valoa tuomassa pimeään vaan koko poro loistaa niin, että Korvatunturin riittäisi kaamoksessa yksikin tälläinen valaisemaan. Kun jäkälää ei ole, joutuvat Petterit täällä tyytymään ruohoon ja petunioihin....
Ja joulukuuset ovat kunnollisen kokoisia eikä mitään riukuja ja näreitä - tosin tarveainekset kuusissa ovat toisenlaisia kuin joihin olemme Suomessa tottuneet. Mutta esimerkiksi täällä kaupungintalon edessä olevalla joulukuusella on kyllä miehekkäästi kokoa.
Ja vielä erikseen kannattaa mainita puiden jouluvalaistus - monet puistojen puista ovat saaneet oman jouluisen valoasunsa.
Että turhaan ei mainita, että Joulun aika on valon juhlaa!
tiistai 2. joulukuuta 2014
Aman tiistaiessee: Viihtyykö fasismi meren äärellä?
Omana tapanani on lukea useampaa kirjaa yhtä aikaa. Tämä on usein mielenkiintoista, mutta myös vaarallista puuhaa, koska yhdistelee mielessään vapaamuotoisesti eri kirjojen teemoja ja sekoittelee niistä omia cocktailejaan – joskus onnistuneesti, joskus ontuvasti.
Kun vuoden matkani ensimmäiset kohdemaat ovat olleet Saksa, Espanja ja Italia, niin mikäpä olisi mielenkiintoisempaa matkalukemista kuin Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous”, jossa pyritään monipuolisesti – ja luvalla sanoen melko pitkäsanaisesti – pohdiskelemaan miten ja miksi Eurooppa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasisimiin. Samaan aikaan olen lueskellut Daniel Brookin ”A History of Future Cities” –kirjaa, joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.
Brookin kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia päätelmiä on, että kaikki nämä neljä tulevaisuuden tärkeää kaupunkia ovat olleet yhteiskunnallisen kumouksen ja muutoksen moottoreita omissa maissaan, joskaan ne eivät ole olleet maittensa pääkaupunkeja. Niitä on rakennettu myös muista maista omaksuttujen mallien mukaisesti – suurkaupungin synnyn ajan kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat olleet tuontitavaraa. Pietari jäljitteli Amsterdamia ja muita kanavakaupunkeja, Mumbai oli Bombayn-aikanaan toisintoa Lontoosta, Shanghain pilvenpiirtäjät muistuttivat New Yorkia. Myös muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Maantieteellisesti mielenkiintoista on se tosiasia, että kaikki nämä kaupungit sijaitsevat meren äärellä.
Jäin tämän havainnon jälkeen pohdiskelemaan kaupungin meren äärellä sijaitsemisen merkitystä – ja sen yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin. Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa ja maan elämän painopiste ja suunta on usein sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.
Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen käypäksi esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?
Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt jos mikä ole merellinen kaupunki? Ja Lontoo on nyt kauempana merestä kuin Rooma, vaikka fasismin kukistamisessa brittien päättäväisyydellä oli melkoinen merkitys. Totta tämä kaikki.
Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. Meren moninainen symboliikka on tärkeää, ja tunnemme tänäkin päivänä vasta pienen osan meren salaisuuksista.
Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos Italian pääkaupunki olisi ollut Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.
Kun vuoden matkani ensimmäiset kohdemaat ovat olleet Saksa, Espanja ja Italia, niin mikäpä olisi mielenkiintoisempaa matkalukemista kuin Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous”, jossa pyritään monipuolisesti – ja luvalla sanoen melko pitkäsanaisesti – pohdiskelemaan miten ja miksi Eurooppa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasisimiin. Samaan aikaan olen lueskellut Daniel Brookin ”A History of Future Cities” –kirjaa, joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.
Brookin kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia päätelmiä on, että kaikki nämä neljä tulevaisuuden tärkeää kaupunkia ovat olleet yhteiskunnallisen kumouksen ja muutoksen moottoreita omissa maissaan, joskaan ne eivät ole olleet maittensa pääkaupunkeja. Niitä on rakennettu myös muista maista omaksuttujen mallien mukaisesti – suurkaupungin synnyn ajan kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat olleet tuontitavaraa. Pietari jäljitteli Amsterdamia ja muita kanavakaupunkeja, Mumbai oli Bombayn-aikanaan toisintoa Lontoosta, Shanghain pilvenpiirtäjät muistuttivat New Yorkia. Myös muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Maantieteellisesti mielenkiintoista on se tosiasia, että kaikki nämä kaupungit sijaitsevat meren äärellä.
Jäin tämän havainnon jälkeen pohdiskelemaan kaupungin meren äärellä sijaitsemisen merkitystä – ja sen yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin. Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa ja maan elämän painopiste ja suunta on usein sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.
Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen käypäksi esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?
Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt jos mikä ole merellinen kaupunki? Ja Lontoo on nyt kauempana merestä kuin Rooma, vaikka fasismin kukistamisessa brittien päättäväisyydellä oli melkoinen merkitys. Totta tämä kaikki.
Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. Meren moninainen symboliikka on tärkeää, ja tunnemme tänäkin päivänä vasta pienen osan meren salaisuuksista.
Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos Italian pääkaupunki olisi ollut Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.
Uusi blogini ja uusi blogiosoite
Tässä uudessa blogiosoitteessani jaan edelleen kanssasi kirjoituksiani, kuviani, kokemuksiani ja elämyksiäni. Aloitin varsinaisen bloggaamisen yhteisellä blogilla matkatoverini Maren kanssa ja tarkoituksenamme oli pitää sapattivuotenamme 2014-2015 yhteistä blogia. Matkasuunnitelmamme kuitenkin muuttuivat ja näin ollen pidän nyt tätä blogiani yksin. Kolmen ensimmäisen matkakuukautemme eli syys-marraskuun 2014 blogin löydät tällä linkillä. Tuo blogi sisältää myös muutamia Maren bloggauksia, mutta omat bloggaukseni olen siirtänyt syyskuun alusta tähän blogiin, niin löydät ne yhdestä paikasta.
Tarkoituksenani on edelleen kirjoittaa säännöllisesti ainakin kerran viikossa tiistaiessee. Näiden kirjoittamisen aloitin jo vanhassa blogissamme ja ajattelin sitä myös jatkaa. Samoin jatkan hyväksi harrastuksekseni tulleen valokuvaamisen tulosten julkaisemista täällä blogissani.
Tarkoituksenani on edelleen kirjoittaa säännöllisesti ainakin kerran viikossa tiistaiessee. Näiden kirjoittamisen aloitin jo vanhassa blogissamme ja ajattelin sitä myös jatkaa. Samoin jatkan hyväksi harrastuksekseni tulleen valokuvaamisen tulosten julkaisemista täällä blogissani.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Cordoban uskomaton moskeija-katedraali
Tässä tuntee olonsa todella kulttuurimatkailijaksi, kun viime viikolla kävimme Pompeijissa ja nyt eilen sunnuntaina Cordobanmoskeija-katedraalissa. Cordoba on todella kaunis ja hieno kaupunki runsaan parin tunnin ajomatkan päässä tukikohdastamme Fuengirolasta.
Eräiden arvioiden mukaan Cordoba oli 1000-luvulla maailman väkirikkain kaupunki. Kuten muullakin Andalusialla, Cordoballa on ollut hieno kukoistuskautensa mauriaikana, jolloin se oli kulttuurin ja sivistyksen tärkeitä tyyssijoja suurine kirjastoineen. Koko Cordoban vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde.
Vaikuttavin rakennus on Cordoban moskeija-katedraali. Sen paikalla on ollut uskonnollisia rakennuksia jo ennen kirkkoja. Paikalla oli 600-luvulta oleva kristillinen kirkko, jonka päälle vuonna 711 tapahtuneen maurivalloituksen jälkeen rakennettin valtava moskeija (joka olisi nyt maailman kolmanneksi suurin moskeija) ja vastaavasti vallan vaihduttua vuonna 1236 moskeijaa ryhdyttiin muokkaamaan katoliseksi kirkoksi ja esimerkiksi minareetti muutettiin kirkontorniksi. Muunnos katoliseksi kirkoksi vietiin päätökseen rakentamalla 1500-luvulla suuren rakennuksen keskelle renessanssityylinen katedraalin keskilaiva. Muunnoksista huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia - rakennus on todella mielenkiintoinen tyylien sekoitus.
Eräiden arvioiden mukaan Cordoba oli 1000-luvulla maailman väkirikkain kaupunki. Kuten muullakin Andalusialla, Cordoballa on ollut hieno kukoistuskautensa mauriaikana, jolloin se oli kulttuurin ja sivistyksen tärkeitä tyyssijoja suurine kirjastoineen. Koko Cordoban vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde.
Vaikuttavin rakennus on Cordoban moskeija-katedraali. Sen paikalla on ollut uskonnollisia rakennuksia jo ennen kirkkoja. Paikalla oli 600-luvulta oleva kristillinen kirkko, jonka päälle vuonna 711 tapahtuneen maurivalloituksen jälkeen rakennettin valtava moskeija (joka olisi nyt maailman kolmanneksi suurin moskeija) ja vastaavasti vallan vaihduttua vuonna 1236 moskeijaa ryhdyttiin muokkaamaan katoliseksi kirkoksi ja esimerkiksi minareetti muutettiin kirkontorniksi. Muunnos katoliseksi kirkoksi vietiin päätökseen rakentamalla 1500-luvulla suuren rakennuksen keskelle renessanssityylinen katedraalin keskilaiva. Muunnoksista huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia - rakennus on todella mielenkiintoinen tyylien sekoitus.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Aman tiistaiessee: Nähtävyys - se olen minä itse
Pompeijin rauniolla käynti oli mielenkiintoinen kokemus. Tietysti näin marraskuulla vierailijamäärät olivat pienehköjä, mutta muutamia vierailijaryhmiä oli käyntimme aikana kaupunkia kiertelemässä. Oppaiden kanssa oli myös joukko parin - kolmen hengen ryhmiäkin liikkeellä. Käynnin jälkeen jäin pohtimaan mitä monet henkilöt paikan päällä kuvasivat, mitä he tallensivat ja miten he kuviaan käyttäisivät ja näyttäisivät.
Samanlaisia asioita pohdiskelin 1980-luvun alussa, kun hahmottelin kulttuuriantropologian seminaarityöni aihetta. En päätynyt lopulta tekemään työtä siitä, mitä ulkomailta valokuvattiin, perhealbumeihin tallennettiin tai ystäville ja tuttaville jopa diaesityksinä tai kaitafilmiesityksinä tarjoiltiin. Kun katselin uudesta näkökulmasta oman perheeni 1960-luvun valokuvia ja kaitafilmejä, kehittelin hypoteesia siitä, millaisia kohteita tai asioita kuvattiin sekä haluttiin tallentaa ja jakaa. Näitä oli kolme ”sisältöluokkaa” eli perinteiset nähtävyydet (jotka olimme oppineet matkakirjoista, aikakauslehdistä, elokuvista jne.), yllättävät samanlaisuudet odottamattomissa ympäristöissä (vaikkapa Valmetin traktori Etelä-Amerikan pelloilla) tai selkeät ja eksoottiset erilaisuudet (vaikkapa perinteinen ryhmätanssiesitys Intiassa).
Samalla kannattaa muistaa, että valokuvan ottaminen tai kaitafilmille kuvaaminen oli aivan erilainen tapahtuma, jota suunniteltiin kunnolla eikä mitä tahansa räiskitty. Jos aikaisemmin perheen isä asetteli äidin ja lapset seisomaan ikään kuin luontevasti suihkulähteen edessä (sitä ennen äiti nuolaisi kangasnenäliinaa ja hankasi jäätelötahrat lasten naamoista) ja otti yhden - ja varakkaammissa perheissä kaksi – kuvaa, niin kovasti ovat ajat muuttuneet. Valokuvien kehitys kesti päiväkausia ja Kodak-kaitafilmithän lähetettiin ulkomaille kehitettäviksi, josta ne tulivat viikkojen päästä takaisin.
Muutos tähän päivään kuvien määrässä on valtava, mutta samoin on muutos kuvan välittömässä näkemisessä merkittävä. Nyt voi kohdetta kuvata monta kertaa, kunnes saa onnistuneen kuvan ja vaikka meren tyrskyistä laituriin voi ottaa kymmeniä kuvia, joista yhdessä se suolainen roiskahdus on parhaimmillaan. Ja kuvien jakaminenhan tapahtuu parilla näyttöruudun painalluksella ja on ikään kuin osa tänäistä kuvaamisen tapahtumaa.
Ja mikä muutos onkaan tapahtunut kuvaamisen tekniikassa! Jokaisella ulkomaille matkustavalla varhaisteinilläkin on taskussaan sellainen multimediastudio, joka vastaa teknisiltä mahdollisuuksiltaan Yleisradion 1970-luvun ulkolähetysautoa – on korkealuokkaisella optiikalla varustettu erittäin tarkka kamera, hyvälaatuinen videokamera ja kohtuullinen äänitys- ja äänentoistolaitteisto. Verkosta hankittavilla ilmaisilla tai halvoilla ohjelmilla voidaan editoida ja koostella mitä hienoimpia esityksiä. Nämä ovat todella monipuolisia multimedialaitteita, ja niitä voi käyttää myös puhelimina.
Kun näin hienot vermeet on käytössä, niin mitä silloin kuvataan? Vastaus on: minua itseäni. Jos aikaisemmin halusimme kuvalla tai kaitafilmillä tallentaa mielenkiintoista ympäristöä, yhtäläisyyksiä ja eroja ja todistaa, että ”kävin Napolissa”, niin tänään halutaan todistaa, että ”MINÄ kävin Napolissa”. Selfie-aikakausi on itsekeskeisen hedonismin voittoa yleisestä ympäristön tarkastelusta ja tallentamisesta. Kun tarkastelee Facebookia ja muita sosiaalisen median ympäristöjä, kuvat kertovat, kuinka minät juoksevat, syövät, juovat, tanssivat tai matkustavat. Tekninen kehityskin tukee tätä trendiä - esimerkiksi kunnon järjestelmäkameroihinkin on saatavilla jalustoja, joilla voi kuvata itse itseään helposti.
Jos kuvat otetaan muistoiksi paikoista ja tapahtumista ja niissä on keskeisimmässä osassa ”minä itse”, mitä tapahtuu muistoillemme? Onko vaikkapa Pompeijista otetun kuvan mieleen palauttama muisto ”hieno monipuolinen kaupunki kahden vuosituhannen takaa” vai ”ihan hirveät aurinkolasit mulla oli päässä siellä Italiassa”?
Pompeijin raunioilla
Viikko Sorrentossa antaa myös mahdollisuuden käydä puolen tunnin junamatkan päässä Pompeijin raunioilla, jotka sijaitsevat lähellä Napolinlahtea Napolin ja Sorrenton puolivälissä. Kaupunkihan tuhoutui vuonna 79 j.a.a. Vesuviuksen rajussa purkauksessa. Kaupunki osoittautuu käynnillä yllättävän suureksi - siellähän oli noin 20 000 asukasta ja se oli toiminnoiltaan monipuolinen yhteisö. Samoin sen esiinkaivaminen ja restaurointi on ollut valtava urakka, joka jatkuu edelleen.
Vesuvius hallitsee - nyt hiljaisena mutta kuitenkin rauhaisan uhkaavana - kaupungin ilmettä ja tulivuori on ollut aina olennainen osa Pompeijia.
Nykyisin saa vain kalpean kuvan siitä, miten hienosti tehty kaupunki on ollut parisen tuhatta vuotta sitten. Parhaiten restauroituja rakennuksia myös sisältiloiltaan on ollut vanha kylpylä, jonka seinä- ja kattokoristeet ovat osittain tuhoutuneinakin vaikuttavia.
Toinen sisätiloiltaan mielenkiintoinen kohde oli yksi kaupungin parista tusinasta bordellista, jonka seinämaalauksia on pystytty pelastamaan ihailtaviksi.
Oma huomioni kiinnittyi jälleen myös yksityiskohtiin - hienoihin pylväisiin ja niiden koristeisiin sekä talojen ornamentteihin. Pompeijia ihaillessa kannattaa myös muistaa, että tietysti kaupunki on aikoinaan ollut kaunis ja sen rakentaminen on vaatinut suuren määrän työtä, mutta valtava määrä työtä on kulunut sen kaivamiseen hohkakivimassasta ja tuhkasta. Tämä työ alkoi jo 1700-luvun puolivälissä ja kaupungissa on edelleen tutkittavaa vuosikymmeniksi.
Vesuvius hallitsee - nyt hiljaisena mutta kuitenkin rauhaisan uhkaavana - kaupungin ilmettä ja tulivuori on ollut aina olennainen osa Pompeijia.
Nykyisin saa vain kalpean kuvan siitä, miten hienosti tehty kaupunki on ollut parisen tuhatta vuotta sitten. Parhaiten restauroituja rakennuksia myös sisältiloiltaan on ollut vanha kylpylä, jonka seinä- ja kattokoristeet ovat osittain tuhoutuneinakin vaikuttavia.
Toinen sisätiloiltaan mielenkiintoinen kohde oli yksi kaupungin parista tusinasta bordellista, jonka seinämaalauksia on pystytty pelastamaan ihailtaviksi.
Oma huomioni kiinnittyi jälleen myös yksityiskohtiin - hienoihin pylväisiin ja niiden koristeisiin sekä talojen ornamentteihin. Pompeijia ihaillessa kannattaa myös muistaa, että tietysti kaupunki on aikoinaan ollut kaunis ja sen rakentaminen on vaatinut suuren määrän työtä, mutta valtava määrä työtä on kulunut sen kaivamiseen hohkakivimassasta ja tuhkasta. Tämä työ alkoi jo 1700-luvun puolivälissä ja kaupungissa on edelleen tutkittavaa vuosikymmeniksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)