Omana tapanani on lukea useampaa kirjaa yhtä aikaa. Tämä on usein mielenkiintoista, mutta myös vaarallista puuhaa, koska yhdistelee mielessään vapaamuotoisesti eri kirjojen teemoja ja sekoittelee niistä omia cocktailejaan – joskus onnistuneesti, joskus ontuvasti.
Kun vuoden matkani ensimmäiset kohdemaat ovat olleet Saksa, Espanja ja Italia, niin mikäpä olisi mielenkiintoisempaa matkalukemista kuin Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous”, jossa pyritään monipuolisesti – ja luvalla sanoen melko pitkäsanaisesti – pohdiskelemaan miten ja miksi Eurooppa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasisimiin. Samaan aikaan olen lueskellut Daniel Brookin ”A History of Future Cities” –kirjaa, joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.
Brookin kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia päätelmiä on, että kaikki nämä neljä tulevaisuuden tärkeää kaupunkia ovat olleet yhteiskunnallisen kumouksen ja muutoksen moottoreita omissa maissaan, joskaan ne eivät ole olleet maittensa pääkaupunkeja. Niitä on rakennettu myös muista maista omaksuttujen mallien mukaisesti – suurkaupungin synnyn ajan kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat olleet tuontitavaraa. Pietari jäljitteli Amsterdamia ja muita kanavakaupunkeja, Mumbai oli Bombayn-aikanaan toisintoa Lontoosta, Shanghain pilvenpiirtäjät muistuttivat New Yorkia. Myös muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Maantieteellisesti mielenkiintoista on se tosiasia, että kaikki nämä kaupungit sijaitsevat meren äärellä.
Jäin tämän havainnon jälkeen pohdiskelemaan kaupungin meren äärellä sijaitsemisen merkitystä – ja sen yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin. Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa ja maan elämän painopiste ja suunta on usein sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.
Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen käypäksi esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?
Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt jos mikä ole merellinen kaupunki? Ja Lontoo on nyt kauempana merestä kuin Rooma, vaikka fasismin kukistamisessa brittien päättäväisyydellä oli melkoinen merkitys. Totta tämä kaikki.
Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. Meren moninainen symboliikka on tärkeää, ja tunnemme tänäkin päivänä vasta pienen osan meren salaisuuksista.
Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos Italian pääkaupunki olisi ollut Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti