Aman tiistaiessee: Huonon maun vastustamaton veto

Tämän esseen innoittajana oli kaksi YouTube-videojakopalvelusta katsomaani musiikkivideota (kyseiset videot avautuvat omaan ikkunaansa ao. linkillä), joissa ns. huono maku esiintyy, mutta niin kovin eri tavalla. Ensimmäinen näistä videoista on parisen kuukautta sitten julkaistu ”Sylisi lämpöön”, jonka esittäjänä on iskelmälaulaja Kari Lampikallio Rakkauden Suurvisiirit -taustayhtyeineen. Kari Lampikalliohan on Tommi Korpelan esittämä hahmo syksyn uutuuselokuvassa ”Ruotsalainen hetki”. YouTuben kautta levitettävä ”virallinen musiikkivideo” on sävellyksineen, sanoituksineen ja esityksineen erinomainen pastissi kehnoista ja kliseisistä musiikkivideoista, joita se pystyy parodioimaan jouhevasti ja kepeästi.

Samaan kategoriaan kuuluu antaumuksella ja iskelmäalan suureen tuntemukseen perustuen on tehty 2000-luvun alussa Vexi Salmen sanoittama, Jori Sivosen säveltämä ja Pertti Koivulan levyttämä ”Elämä on täynnä kyyneleitä”, johon sanoittaja on ladannut alakulois-itsemurha-alttiin Suomi-iskelmän kaikki kliseet ja kertonut ne kahdella – tai jopa korottanut potenssiin. Kun iskelmä alkaa riimeillä ”Isä hukkui syksy-yönä kännipäissään, ja äidin joku lentojätkä vei. Sisko joi ja sekos sulhaspoikaan häissään, niin koti meni, mitään jäänyt ei”, se ei voi olla kuin erinomainen!

Mutta huonoa makua tihkuvat, mutta tosissaan tehdyt musiikkivideot nostavat esille vahvan tunteen, jota voi kutsua vaivatta myötähäpeäksi. Iskelmälaulaja Kurre voitti aikoinaan Syksyn sävelen kappaleellaan ”Jäit sateen taa” ja musiikin saralta hänet muistettaneen (ja toivottavasti myös nopeasti unohdettaneen) laulusuorituksestaan kappaleessa ”Kuuden vuoden kuuliaisuus”, joka tehtiin Sauli Niinistöä ylistämään vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Kuten tunnettua, Suomi on liian pieni paikka tosilahjakkuuksille ja siksi poppituotantokone Maki Kolehmaisen sävelien turvin Kurre suuntaa maailmalle ja paras paikka aloittaa on tietysti Las Vegas – suurten iskelmämegatähtien vakiomesta. Niinpä Kurrelle hankittiin kaksi muodokasta amerikkalaisneitoa kainaloon ja tehtiin unohtumaton musiikkivideo ”In Las Vegas” - toinen innoittajavideoistani. Tiistaiesseeni palstatila loppuu kesken, jos pohdiskelen mikä kaikki on siinä pielessä ja falskin muovista, mutta unohtumattomana kulttuurielämyksenä tämä kyllä kannattaa katsoa.

Kurre voi kuitenkin yht´äkkiä menestyäkin Ameriikan ihmemaassa – hänestähän voi tulla Pensseli-sedän kaltainen ilmiö, jota pidetään eksoottisena ja huvittavana, vaikka mies vääntää tosissaan osuuskaupan hoitajan kampaustaan kohdalleen, kävelee tissinaisten keskellä kuin seitsemännessä taivaassa ja laulaa mitäänsanomattomia biisejä. Oman kirjahyllyni eräs aarteista on amerikkalainen ”Encyclopedia of Bad Taste”, joka kirjaa ja kuvaa satoja amerikkalaisia huonon maun ilmentymiä: aerosolijuustot, laavalamput, Chippendales-yhtye, Jell-O jne. Jos aerosolijuustoa myytiin miljoonia purkkeja, niin miksei Kurrekin voisi menestyä?

Mutta mistä maussa ja etenkin huonossa maussa on kysymys? Vaikka minun ikäpolveni lasten opetuksiin kuului, ettei makuasioista kannata kiistellä, voi kai silti olla sitä mieltä, että jokin kulttuurituote on huono. Maku ja etenkin hyvä maku sekä hyvän erottaminen huonosta on sitä kulttuurista osaamista – kulttuurista peliä, jos niin halutaan – jolla monimuotoistuvassa yhteiskunnassa erottaudutaan. Ranskalaisfilosofi Pierre Bourdieu kuvaa tätä hienosti käsitteellään ”kulttuurinen pääoma”; kulttuurinen pääoma on laajalti sitä, mitä me voisimme kutsua sivistykseksi, ja siten myös sisäänrakennettua kykyämme luokitella erilaisia kulttuurisia ilmiöitä. Teemme päivittäin lukemattomia tällaisia luokitteluja ja olettamuksia: tuulipuvuissa kauppakeskuksissa kulkevat kuuntelevat varmasti kotonaan Mattia ja Teppoa, Audilla ajavat ovat ylimielisiä nousukkaita, ooppera on eliittien harrastus, pubien tietovisailut perustuvat Seiska-lehden sisällön tuntemukseen. Kulttuurituotteiden käyttö ja siten myös maku liittyvät muihinkin elämänalueisiin. Ei ole yllättävää, että vaikka taloudellinen ja kulttuurinen pääoma voidaankin käsitteellisesti erotella, kuitenkin yksilön taloudellinen ja sosiaalinen tausta ja asema vaikuttavat hänen kulttuuriseenkin pääomaansa ja mieltymyksiinsä.

Mutta erottautuminen on muuttumassa entistä hienojakoisemmaksi ja tietynlaisen kulttuurin luennan taito on muodostumassa merkittäväksi taidoksi. Mielenkiintoista onkin, että monet nuoret aikuiset osaavat tämän luennan keski-ikäisiä paljon tarkemmin. Floridan yliopiston professori James B. Twitchell kuvasi kirjassaan ”Living It Up – America´s Love Affair with Luxury” kuinka nuoret yliopisto-opiskelijat pystyivät tarkasti ja erehtymättä määrittelemään kymmenien ylellisyystuotteiden (esimerkiksi täytekynien, golf-mailojen, urheiluautojen, solmioiden, rannekellojen ja astianpesukoneiden) osalta hienoimmat ja halutuimmat merkit – tosin saman kurssin opiskelijat pohdiskelivat, että kun professori puhui toisesta maailmansodasta, niin merkitsikö se, että oli käyty myös ensimmäinen maailmansota. Nuoret siis osaavat entistä tarkemmin luokitella tavaroiden ja kulutuksen osalta, mitä toinen henkilö edustaa ja ”on”. Siksi erottautuminen on muodostumassa myös jännittävämmäksi sosiaaliseksi peliksi – jos hienossa käsilaukussa ei olekaan tiettyä kangaskuosia tai miesten puvusta poistetaan vuorikankaaseen ommellut valmistajan merkit, huomaakohan ympäristöni mitä kannan olallani tai mitä minulla on päälläni?

Erottautuminen on tietyissä sosiaalisissa ryhmissä siis muodostumassa entistä hienojakoisemmaksi, mutta entä se huono maku? Onko huonon maunkin osalta monia eri variaatioita ja onko huono makukin jotenkin entistä hankalampaa määritellä? Kaiken teoreettisen, jopa akateemisen, pohdinnan jälkeen ja katsellessani uudestaan kahta alussa mainitsemaani videopläjäystä, tulee jotenkin mieleeni se kuitenkin pelkistetty näkökulma, jonka perusteella muistaakseni eräs Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari kertoi, mitä epäsäädyllisyys on. Hänen mukaansa hän ei osaa sitä määritellä, mutta tietää kyllä nähdessään mikä on epäsäädyllistä ja mikä ei – ”I know it when I see it”. Kun arjessamme kohtaamme päivittäin satoja erilaisia kulttuurituotteita ja –virikkeitä, niin kaikesta kirjaviisaudestamme huolimatta teemme juuri tuollaisia pikaisia määritelmiä: tuo on hyvää, tuo on huonoa – kyllä huonon tunnistaa, kun sen näkee. Ja tällä päättelyketjulla voinkin tulla päätelmään, että pystyisin tarkastikin analysoimaan, miksi Kurren ”In Las Vegas” video on huono, mutta näkeehän sen nyt jokainen ensimmäisellä katselullakin.