Tämänkertaisen tiistaiesseen aiheen pohdinta sai alkunsa Oliver Stonen elokuvasta ”W.”, joka oli monella tavalla yllättävä. Ehkä elokuvan suurin yllätys oli se, että se käsitteli Yhdysvaltain edellistä presidenttiä George W. Bushia melko lempeästi, ja kuvasi hänet perustaltaan hämmentyneeksi väärään paikkaan väärään aikaan eksyneeksi presidentiksi. Stone oli kuitenkin armoton kuvatessaan George W. Bushia älynlahjoiltaan, työmoraaliltaan ja johtajankyvyiltään parhaimmillaankin keskinkertaiseksi – usein kehnoksikin. Kun oma muistikuvani 2000-luvun ensimmäisiltä vuosilta oli, että esimerkiksi The Economistin kaltainen brittilaatulehti, jota harva voi ainakaan syyttää vasemmistolaiseksi tai antiamerikkalaiseksi, pääkirjoituksessaan kuvasi Bush nuorempaa käsitteellä ”incompetent”, niin ei Stone arvionsa kanssa yksin vaella. Kun Yhdysvalloissa tehdään listoja ja rankkauksia kaiken muun ohella myös USA:n historian suurimmista presidenteistä, ei ole yllättävää, että Bush nuorempi löytyy alimmasta neljänneksestä.
Vaikka ei olisikaan Michael Mooren elokuvien suuri ystävä tai uskoisi, että Bob Woodwardin kirjat pystyvät dokumentoimaan sisäpiirien keskustelut, niin aikalaisdokumentit Bush nuoremman työstä ja etenkin isä-Bushin (George H.W.Bushin) lähipiirin ja uskottujen vahvasta asemasta päätöksenteossa ovat melko yhdensuuntaisia. Tänä päivänä löytyy vain harvoja, jotka ylistäisivät George W. Bushin johtajuutta, ja sellaista hätää missään vaaleissa ei republikaanipuolueelle tule, että häntä kaivattaisiin vaalivankkureiden vedossa auttamaan tai tilaisuuksissa esiintymään. Eikä ole oletettavaa, että edeltäjänsä Bill Clintonin tavoin hän kiertäisi maailmalla suosittuna puhujana ja kuittaisi messeviä esiintymispalkkioita. Hänen lyttäämisensä muutama vuosi julkisuudesta vetäytymisen jälkeen ei kummoista pohdintaa vaadi, mutta se ei olekaan aiheeni.
Juoksutan ajatustani esille toisenkin Oliver Stonen kuvaaman amerikkalaisen presidentin eli John F. Kennedyn uran kautta. 1960-luvun alussa kolmisen vuotta työskennelleessä ja omalle sukupolvelleni tietyn aikakauden ikoniksi muodostuneen presidentin kuvassa tiivistyi 1960-luvun alun nuoruus, positiivinen energia ja rohkeus. Monet meistä muistavat edelleen, missä olivat kun Kennedy murhattiin (itse olin vanhempieni kanssa marraskuussa 1963 Buenos Airesissa, Argentiinassa) ja monet uskoivat toivon aikakauden päättyneen Dallasin laukauksiin. Kuitenkin Calvin Mackenzie ja Robert Weisbrot osoittivat oivassa kirjassaan ”The Liberal Hour: Washington and the Politics of Change in the 1960s”, että Kennedyn murhan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson pystyi ajamaan läpi huomattavan osan sellaista liberaalia lainsäädäntöä, jota nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Yhdysvalloissa tuskin onnistuisi. Tietysti nyt tarkastellessa tuo aikakausi sisälsi paljon tummiakin sävyjä ja monet Kennedyn presidenttikauden tapahtumat eivät kunniaa ansaitse – esimerkkeinä nyt vaikkapa Sikojenlahden maihinnousu ja Vietnamin tilanteeseen sekaantuminen.
Mutta mielenkiintoista on se, minkälaisessa asemassa nuo kaksi hyvinkin erilaista Yhdysvaltain presidentiksi noussutta miestä olivat omissa perheissään ja lähipiirissään. Tietysti he kumpikin tulevat Uuden-Englannin varakkaista suvuista, joilla oli myös poliittisessa toiminnassaan pitkät perinteet ja vahvat poliittiset intohimot. Taloudellinen valta ja poliittinen valta ovat kulkeneet toisiinsa kietoutuneina, ja kummatkaan suvut eivät ole kaihtaneet näiden kytkösten vahvistamista. Vaatimatomista oloista ponnistaneen kolmannen Stonen kuvaaman amerikkalaispresidentin Richard Nixonin pateettinen vastenmielisyys Kennedyjä kohtaan ei ollut varmaankin liioitellusti kuvattua.
Kennedyn suku oli yhteiskunnallisesti aktiivista ja John F. Kennedyn kaksi veljeäkin toimi senaattoreina – ja toinen olisi voinut tulla valituksi presidentiksikin, ellei häntä olisi murhattu vuonna 1968. Bushin isoisä oli Connecticutin senaattori, isä presidentti ja veli on toiminut Floridan kuvernöörinä.
Perinteet velvoittavat, mutta vaativat isätkin olivat valmentamassa poikiaan astumaan suuriin saappaisiin. Tosin Kennedyn perheessä odotettiin, että toisessa maailmansodassa kuolleesta Joseph Patrick "Joe" Kennedy, Jr:sta olisi tullut se presidentti ja Bushin perheen poliittinen toivo asetettiin Floridan kuvernööriksi valittuun Jeb Bushiin. John F. Kennedy kantoi suuren osan elämästään velvoitetta täyttää kuolleen isoveljen täyttämää aukkoa ja isoveljeen perheen kohdistamia odotuksia; George W. Bushia perhe ei tukenut yhtä vahvasti ja vilpittömästi kuin Jeb Bushin poliittista uraa. Isät olivat vaativia, etäisiä, mutta myös aina valmiita monipuolisilla suhteillaan asioita junailemaan – mutta myös omaa asemaansa ja vaikutusvaltaansa tiettäväksi tekeviä.
Että minkälaista se on? Minkälaista on istua vallan kahvassa, vaikka takaraivossa jyskyttääkin, että velipojan se tässä pitäisi istua? Minkälaista on olla maailman mahtavin mies istumassa Valkoisessa talossa tekemässä suuria päätöksiä, kun tietää ja tuntee lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa olleensa kuitenkin se kakkosvaihtoehto perheen pojista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti