Viime viikon tiistaiesseessäni käsittelin Michael J. Sandelin kirjaa ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets”, ja tällä viikolla jatkan vielä yhden kirjan esiinnostaman teeman pohdiskelua. Lisää pontta tälle pohdiskelulleni antaa New York Timesin viikon takainen artikkeli ”When Company Is Fined, Taxpayers Often Share Bill” (NYT, 03.02.2015). Siinä kerrottiin, että USA:ssa erilaisista tuottamuksellisista rikkeistä yhtiöille syntyneet kulut (esimerkiksi tuomioistuimien määräämät erilaiset vahingonkorvaukset ja selvistä laiminlyönneistä viranomaisten määräyksestä tapahtuneet välttämättömät korjaukset) ovat poikkeuksetta verotuksessa vähennyskelpoisia menoja. Yhtiöille suoraan määrätyt rangaistussakot eivät verotuksessa kuitenkaan vähennyskelpoisia ole.
Itse kukin voi pähkäillä sen oikeudenmukaisuutta, että erilaiset taloudelliset toimijat enemmän tai vähemmän tietoisesti - yleensä valitettavasti enemmän tietoisesti- jättävät täyttämättä viranomaisvaatimuksia tai antavat sellaisten vaarallisten käytäntöjen ja toimintojen jatkua, joihin liittyy suuri riski työntekijöille, asiakkaille ja käyttäjille tai ympäristölle. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi sellainen kaivostoiminta (nostamatta esille yksittäistä kaivosta), jossa jatkuvasti poiketaan viranomaisluvista ja –määräyksistä – ja tulokset ovat ainakin paikallisen väestön silmin ja nenin havaittavissa.
Taloudellisestihan tämä yhtälö menee usein niin, että varsinaiset suorat rangaistukset sakkoina ovat kohtuullisen pieniä kyseisten yhtiöiden taloudelliseen volyymiin verrattuna, mutta yhtiöt velvoitetaan täyttämään lupaehdot omilla toimillaan ja mahdollisesti korvaamaan vahingot. Lupaehtojen jälkikäteinen täyttäminen ja vahinkojen korvaaminen sen sijaan ovat kuluja, jotka voidaan laskea ns. normaaleiksi liiketoiminnasta aiheutuviksi kuluiksi ja näin verotuksessa vähennyskelpoisiksi. Tämä valitettavasti osaltaan kannustaa yhtiöitä ottamaan esimerkiksi ympäristöön kohdistuvia riskejä, joiden toteutuminen voidaan arvioida pieneksi tai keskinkertaiseksi. Pahimmassa tapauksessa se johtaa sellaiseen optimointiin, jossa ns. oikein toimiminen arvioidaan suuremmaksi kuluksi kuin mahdolliset vahingonkorvaukset ja seuraamusmaksut – ja vaarallisten käytäntöjen annetaan jatkua ja katsotaan, tuleeko vahingonkorvausvaateita tai toteutuvatko riskilaskelmat.
On mukavaa ajatella, että tämä ongelma koskee ensisijaisesti suuria yrityksiä. Tiettyä taloudellisen toiminnan moraalikatoa näkyy kuitenkin yhteiskunnassa muuallakin – ja juuri tämän ilmiön Sindel nostaa esimerkiksi siitä, kuinka yhä syvemmälle tunkeutuva eri palvelujen hinnoittelu ja markkinamekanismi voivat johtaa. Hänen esimerkkinsä mukaan eräässä lastentarhassa oli jatkuvasti lasten kotiin hakemisessa pieni joukko myöhästeleviä vanhempia – ja niinpä päätettiin asettaa ylimääräinen rangaistusmaksu myöhästyville vanhemmille. Käytännössä tämä johtikin siihen, että lapset haettiin tarhasta entistä myöhemmin, koska myöhästymismaksu tulkittiin palvelumaksuksi ja näin saatettiin odottaa tiettyä palvelua. Ja työssään kiireisten vanhempien aikahan on aina kalliimpaa kuin lastentarhanopettajien – ja lasten ajallahan ei vielä ole selkeästi määriteltävää hintaa, mutta kohtahan senkin joku meille laskee.
Helsingin ydinkeskustassa huomiota voi kiinnittää pitkään valkoiseen limusiiniin, jonka tuulilasissa olen useammin kuin kerran nähnyt sakkolapun. Tämän hataran arkitiedon perusteella voisi jotenkin olettaa, että kun autoa koristavat isoin kirjaimin mainostekstit, on laskelmoitu, että on halvempaa maksella sakkoja kuin hankkia vastaava maksullinen ulkomainostila. Samoin voisi ajatella, että kiireisen henkilön kannattaa pysäköidä kylmän rauhallisesti inva-paikalle, koska ajansäästö voi olla huomattava ja mahdollisuus sakkoihin on hyväksyttävissä oleva riski. Se on huonoa ajattelua, mutta monet ajattelevat valitettavasti nykyisin, että pysäköintirikemaksu on ikään kuin kulu (vaikka tosiasiassa vain kohtuullisen harvat puupäät pysäköivät inva-paikoille) eikä seuraamusmaksu siitä, että on poikennut sovituista säännöistä.
Espanjalaiseen käytäntöön pysäkölintirangaistuksista olen tutustunut lähemmin muutamaankin kertaan. Pysäköintiajan ylittämisestä tulee pienehkö sakko, jonka nopeasti suoraan pysäköintiautomaattiin maksamalla sen määrä vielä pienenee. Mutta jos auto on pysäköity liikennettä haittaavasti (vaikkapa ajoradalle, risteysalueelle tai pysähtymiskieltoalueelle), niin jo kohta nopsaan on paikalla hinausauto, joka ottaa auton kyytiin ja hinaa sakkovarikolle. Sitten vaan hakemaan sieltä autoa ja maksamaan sekä kunnolliset sakot että hinauskulut ja aina päästään ihan ketuttavaan summan – ja aikaa menee pirusti. Että silloin tulee paremmin miettineeksi, että mihin sen autonsa tuuppaa, kun itsellä on olevinaan niin kova kiire.
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
maanantai 9. helmikuuta 2015
Win the Right Games
Suuri jääkiekkokommentaattori - ja sittemmin myös pistämätön miehisen pukeutumismuodin tyyli-ikoni - Juhani Tamminen tiivisti turnauskiekkoilun tärkeän periaatteen pelkistykseksi "Win the Right Games". Tämä Tamin kertoma totuus pätee muillakin elämän alueilla. Tänäistä yhteiskunnallista keskustelua Suomessa ja Euroopassa seuranneena on kuitenkin ilmeisesti ollut niin, että Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä tai Kreikan tuore pääministeri Alexis Tsipras eivät ole lätkäkisa-analyysejä turhan tarkkaan seuranneet.
Tukevassa gallup-etunojassa oleva Keskustapuolue on - nyt uudestaan julkisuudessa esille otetussa vuoden 2013 alkoholipoliittisessa ohjelmassaan - oikeansuuntaisesti pohtinut alkoholin kansanterveydellisiä vaaroja ja kiinnittänyt huomion mm. siihen seikkaan, että alkoholi on työikäisten keskeisin kuolinsyy Suomessa. Mutta kun tähän ongelmaan lähtee myös etsimään ratkaisua - vaikkapa pohdiskelemalla "Alkon ulkopuolisessa vähittäismyynnissä myytävien tuotteiden alkoholiprosentin rajoittamisesta" - niin aivan helvetillinen kalabaliikkihan siitä syntyy. Iltapäivälehdistö repii pelipaitansa, sosiaalinen media pursuaa taivasteluja, Facebook-sivut täyttyvät linkityksistä erilaisiin parodiakuviin ja mielikuvat ovat vahvoja, että sotien puolustustaistelu itsenäisestä Suomesta meni tärviölle, kun keskiolutta ei enää saisi huoltoasemilta ja kioskeista ranteet venyen kantaa aamunkoitosta iltaruskoon. Suomalaiset kyläkaupat kuolevat ja maaseutu autioituu, kun olutta ei enää nykyisen vahvuisena saisi nykyiseen tapaan.
Siis hei Juha Sipilä - tämä ei nyt ole sen "Win the Right Games" -opetuksen mukainen. Tätä peliä keskioluen laimentamisesta tulevien vaalien alla, jossa jokaisessa haastattelussa tämä tulee silmillesi, et voi voittaa. Tilannetta ei helpota, että otit nyt sitten takapakkia tästä tavoitteesta ja noin lätkävertauksena pelin päättymisen jälkeen vaikeroisit, että se toisen erän vastustajan maali näytti paitsiolta.
Eipä ollut Alexis Tsipraskaan kuulolla Tamin opetuksia erätaouilla kuulemassa. Jos ajatuksena on, että itse säästäväiset saksalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri, ja noin varmuuden vuoksi käytäisiin kaikki muut tärkeät EU-maat ensin läpi kootakseen yhteisrintamaa saksalaisia vastaan, ei vain nyky-Euroopassa toimi.
Kotonahan saa kertoa koviakin tarinoita, mutta oletus, että ensimmäisenä pääministeritekona saksalaisten piikittely ja muualta tuen hakeminen ennen kuin puhuttaisiin EU:n todellisessa ytimessä oleville, ei ollut voittavasta pelikirjasta. Se aika, jolloin Saksa oli EU:n suurin talous, mutta toisen maailmansodan hävinneenä, hirmutekoihin syyllistyneenä ja jakautuneena maana poliittinen sivustakatsoja, on mennyttä aikaa. Tai vielä voisi tarkentaa: Saksa-kortti on hihassaan niillä EU-mailla, joita saksalainen sotakone todella lanasi toisessa maailmansodassa. Niin että hei Alexis Tsipras - "Win the Right Games".
Tukevassa gallup-etunojassa oleva Keskustapuolue on - nyt uudestaan julkisuudessa esille otetussa vuoden 2013 alkoholipoliittisessa ohjelmassaan - oikeansuuntaisesti pohtinut alkoholin kansanterveydellisiä vaaroja ja kiinnittänyt huomion mm. siihen seikkaan, että alkoholi on työikäisten keskeisin kuolinsyy Suomessa. Mutta kun tähän ongelmaan lähtee myös etsimään ratkaisua - vaikkapa pohdiskelemalla "Alkon ulkopuolisessa vähittäismyynnissä myytävien tuotteiden alkoholiprosentin rajoittamisesta" - niin aivan helvetillinen kalabaliikkihan siitä syntyy. Iltapäivälehdistö repii pelipaitansa, sosiaalinen media pursuaa taivasteluja, Facebook-sivut täyttyvät linkityksistä erilaisiin parodiakuviin ja mielikuvat ovat vahvoja, että sotien puolustustaistelu itsenäisestä Suomesta meni tärviölle, kun keskiolutta ei enää saisi huoltoasemilta ja kioskeista ranteet venyen kantaa aamunkoitosta iltaruskoon. Suomalaiset kyläkaupat kuolevat ja maaseutu autioituu, kun olutta ei enää nykyisen vahvuisena saisi nykyiseen tapaan.
Siis hei Juha Sipilä - tämä ei nyt ole sen "Win the Right Games" -opetuksen mukainen. Tätä peliä keskioluen laimentamisesta tulevien vaalien alla, jossa jokaisessa haastattelussa tämä tulee silmillesi, et voi voittaa. Tilannetta ei helpota, että otit nyt sitten takapakkia tästä tavoitteesta ja noin lätkävertauksena pelin päättymisen jälkeen vaikeroisit, että se toisen erän vastustajan maali näytti paitsiolta.
Eipä ollut Alexis Tsipraskaan kuulolla Tamin opetuksia erätaouilla kuulemassa. Jos ajatuksena on, että itse säästäväiset saksalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri, ja noin varmuuden vuoksi käytäisiin kaikki muut tärkeät EU-maat ensin läpi kootakseen yhteisrintamaa saksalaisia vastaan, ei vain nyky-Euroopassa toimi.
Kotonahan saa kertoa koviakin tarinoita, mutta oletus, että ensimmäisenä pääministeritekona saksalaisten piikittely ja muualta tuen hakeminen ennen kuin puhuttaisiin EU:n todellisessa ytimessä oleville, ei ollut voittavasta pelikirjasta. Se aika, jolloin Saksa oli EU:n suurin talous, mutta toisen maailmansodan hävinneenä, hirmutekoihin syyllistyneenä ja jakautuneena maana poliittinen sivustakatsoja, on mennyttä aikaa. Tai vielä voisi tarkentaa: Saksa-kortti on hihassaan niillä EU-mailla, joita saksalainen sotakone todella lanasi toisessa maailmansodassa. Niin että hei Alexis Tsipras - "Win the Right Games".
Mokumenttien helmi
Kirjoitin jokin aika sitten tähän blogiini mokumenteista eli kieli poskella tehdyistä dokumentteja muistuttavista satiireista tai hupailuista. Hyvien, uskottavien mokumenttien tekeminen on vaativaa puuhaa, mutta varmasti vieläkin haasteellisempaa on tehdä vuosien jälkeen ns. aivan pokkana jatko-osa aiemmin julkaistuun mokumenttiesitykseen.
YouTubessakin on paljon levinnyt eri tekstityksillä fiktiivisen Boemerang-keskusteluohjelman videoklippi, jonka hupin ytimenä on keskusteluohjelman juontajan hillitsemättömät naurunpurskahdukset vakavia asioita käsiteltäessä.
Varsinainen helmi on kuitenkin tässä YouTuben kautta löydettävissä olevassa "mokumentissa" (linkki aukeaa omaan ikkunaansa toivottavasti sinullakin - joistakin maista ei ole pääsyä tähän videoklippiin) eli ensin sketsiryhmä tekee niin hyvän sketsin, että sitä monet pitävät sitä aitona - ja sitten vuosia myöhemmin tehdään mokumentti tarinaa tukemaan ja kertomaan onnettoman "juontajan" kohtalosta. Tämä on taidetta!
YouTubessakin on paljon levinnyt eri tekstityksillä fiktiivisen Boemerang-keskusteluohjelman videoklippi, jonka hupin ytimenä on keskusteluohjelman juontajan hillitsemättömät naurunpurskahdukset vakavia asioita käsiteltäessä.
Varsinainen helmi on kuitenkin tässä YouTuben kautta löydettävissä olevassa "mokumentissa" (linkki aukeaa omaan ikkunaansa toivottavasti sinullakin - joistakin maista ei ole pääsyä tähän videoklippiin) eli ensin sketsiryhmä tekee niin hyvän sketsin, että sitä monet pitävät sitä aitona - ja sitten vuosia myöhemmin tehdään mokumentti tarinaa tukemaan ja kertomaan onnettoman "juontajan" kohtalosta. Tämä on taidetta!
tiistai 3. helmikuuta 2015
Aman tiistaiessee: Markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan
Tämän tiistaiesseeni innoittajana on Michael J. Sandelin kirja ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets” (2012). Oman haasteensa lukemiselle antoi, että luin sitä saksankielisenä käännöksenä, mutta suomeksihan tuota minun mielestäni tärkeää kirjaa ei ole vielä käännettykään.
Harvardin professori Sandelin perusväittämän voi tiivistää näkemykseen, että olemme siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan. Monet aiemmin hinnoittelemattomat asiat ovatkin saaneet hintalapun ja eri yleisillä ja julkisillakin palveluille, joita yhteiskunnissamme tuotetaan ja tarjotaan, on kehitetty tietynlainen markkinamekanisminsa ja hinnoittelunsa. Aiheellinen kysymys on, onko yhteiskunnassamme kaikki kaupan ja miksi meidän pitäisi siitä huolestua. Sandel esittää kaksi keskeistä syytä huoleen: ensimmäinen liittyy eriarvoisuuteen ja sen kasvuun ja toinen korruptioon ja esimerkiksi julkisten palvelujen korruptoitumiseen.
Kirjaa lukiessani tuli monenlaisia mietteitä. Ensimmäisiä mietteitäni oli, että kun erilaisten palvelujen osalta hintamekanismi saadaan toimimaan, ymmärretään myös palvelujen tuottamisen ja tarjoamisen todellinen kustannus. Ja vastaavasti jos joku on valmis maksamaan – toivottavasti omista rahoistaan – tietystä paremmasta tai nopeammasta palvelusta, niin eikö hänellä olisi siihen oikeus? Sandelkin käyttää esimerkkinä lentokenttien turvatarkastuksia – business-luokassa ja kultakorteilla matkustavat voivat monilla lentoasemilla käyttää ns. fast laneä, joissa ei ole samanlaisia jonoja kuin turistiluokassa lentävien turvatarkastuksissa (itse turvatarkastus on samanlainen rutiini ja vie yhtä kauan matkustajaa kohti). Kun kyseessä on kaikkien yhteinen turvallisuus, pitäisikö siis kaikkien jonottaa samalla tavalla? Tai onko oikein, että huvipuistoissa on erilaisen hintaluokan rannekkeita, jolloin enemmän maksavien ei tarvitse jonottaa karuselliin tai vuoristorataan yhtä pitkään?
Toinen mietteeni oli julkisiin, yhteisesti verovaroilla kustannettaviin palveluihin liittyvä tarjonta. Keskeinen kysymys varmaankin on parantaisiko markkinamekanismin soveltaminen ja taloudellinen rationaliteetti niiden laatua ja jouhevuutta niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi karsia kansalaisten tasavertaista kohtelua. Niin että pitäisikö Helsingissä liukkaan kelin yllättäessä työikäisten ranteet tai nilkat tutkia ja kipsata – että pääsisivät nopeammin takaisin töihin tienaamaan ja veroja maksamaan - vilkkaammassa tahdissa kuin eläkeläisten? Pitäisikö metrossa olla kaksi luokkaa, jolloin hintamekanismilla voisi tarjota väljemmät ja rauhaisammat tilat varakkaammille matkustajille? No jos näin voi tarjota VR:n junamatkoilla, niin miksi ei metrossa? VR:n osalta tosin kansalaisten tasavertaisuutta hintaluokasta huolimatta vahvistetaan sillä, että kaikki myöhästyvät yhtä paljon – demokraattista kansalaisyhteiskuntaa vahvistava valtio-omisteisen yhtiön piiloagenda, jonka yhteiskunnallisen ulottuvuuden vain harva on huomannut!
Kolmas mietteeni oli tietynlaiseen moraaliseen katoon ja korruptoitumiseen liittyvä pohdiskelu. Kun kaikelle määritellään hinta, niin siirrymmekö kyynikoiden aikaan, jossa Oscar Wilden sanoin ”tiedetään kaiken hinta, mutta ei minkään arvoa”. Jäin pohdiskelemaan tätä omakohtaisenkin kokemuksen kautta, kun aikoinaan lasteni peruskoulun aikaisissa vanhempainilloissa olin sitä mieltä, että ei meidän koulussamme mitään myyjäisiä – joissa yleensä, anteeksi vain yleistys, hyvin ansaitsevat työssäkäyvät äidit myyvät toisilleen mokkapaloja ja tuntikausia kutomiaan kaulaliinoja. Sovitaan, kuinka paljon kukin perhe rahaa retkikassaan laittaa ja ei ainakaan enää myytäisi toisillemme helvetillisiä kasoja Serla-WC-paperia – astianpesutablettejakin tuli eri kavereiden leirikoulumyyjäisistä komerollinen.
Enpä ole vieläkään tästä koulun retkikassa-asiasta taipunut, mutta yhteiset myyjäiset voivat kasvattaa myös lasten ja vanhempien yhteishenkeä. Tietysti on sellaisia yhteisiä toimintoja, joilla saman luokan lapsien vanhemmat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja esimerkiksi koulunkäyntiongelmiin ja koulukiusaamisiin voidaan paremmin puuttua. Mutta sen ajatuksen hyväksyn, että eri asioiden yksioikoinen hinnoittelu ja markkinamekanismille alistaminen voi kadottaa jotain tärkeää yhteisöistämme. Esimerkiksi suomalainen talkooperinne ei perustu hintamekanismille, mutta vahvalle vastavuoroisuudelle – josta myös osattiin pitää kiinni.
Sandelia lukiessani muistui mieleeni muutama vuosi sitten lukemani toisen amerikkalaisen professorin kirjoittama teos eli Arlie Russell Hochschildin erinomainen ” The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) – eipä ole sitäkään suomeksi näkynyt. Hochschild kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka olemme nettideittailusta lisääntymiseen ja hautaukseen antaneet erilaisille ”palveluntarjoajille” tilaa ja valtaa omassa henkilökohtaisessa elämässämme. Hänen esimerkkinsä nettideittailun valmentajista ja online-tutoreista aina huippujohtajien perheenjäsenille tehtyihin 360-arviointeihin ja huippujohtajille tehtyyn perheenisäsparraukseen ovat huvittavia, mutta todellisuudessa tietysti karmaisevia. Samalla näitä palveluja käyttäessämme annamme ulkoisille toimijoille oikeuden hinnoitella henkilökohtaisen elämämme kuuluvia asioita, kun luovutamme niitä markkinoiden ruhjottaviksi. Reippaat markkinamiehet haistavat yhä uusia mahdollisuuksia, mutta kuinka monella oman elämämme alueella tarvitsemme todella valmentajia, coacheja, tukijoita ja personal trainereitä?
Ja Sandelia lukiessa tulee terveellä tavalla epämiellyttävä olo. Jos olemme todella siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita voidaan hinnoitella, myydä ja ostaa, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?
Harvardin professori Sandelin perusväittämän voi tiivistää näkemykseen, että olemme siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan. Monet aiemmin hinnoittelemattomat asiat ovatkin saaneet hintalapun ja eri yleisillä ja julkisillakin palveluille, joita yhteiskunnissamme tuotetaan ja tarjotaan, on kehitetty tietynlainen markkinamekanisminsa ja hinnoittelunsa. Aiheellinen kysymys on, onko yhteiskunnassamme kaikki kaupan ja miksi meidän pitäisi siitä huolestua. Sandel esittää kaksi keskeistä syytä huoleen: ensimmäinen liittyy eriarvoisuuteen ja sen kasvuun ja toinen korruptioon ja esimerkiksi julkisten palvelujen korruptoitumiseen.
Kirjaa lukiessani tuli monenlaisia mietteitä. Ensimmäisiä mietteitäni oli, että kun erilaisten palvelujen osalta hintamekanismi saadaan toimimaan, ymmärretään myös palvelujen tuottamisen ja tarjoamisen todellinen kustannus. Ja vastaavasti jos joku on valmis maksamaan – toivottavasti omista rahoistaan – tietystä paremmasta tai nopeammasta palvelusta, niin eikö hänellä olisi siihen oikeus? Sandelkin käyttää esimerkkinä lentokenttien turvatarkastuksia – business-luokassa ja kultakorteilla matkustavat voivat monilla lentoasemilla käyttää ns. fast laneä, joissa ei ole samanlaisia jonoja kuin turistiluokassa lentävien turvatarkastuksissa (itse turvatarkastus on samanlainen rutiini ja vie yhtä kauan matkustajaa kohti). Kun kyseessä on kaikkien yhteinen turvallisuus, pitäisikö siis kaikkien jonottaa samalla tavalla? Tai onko oikein, että huvipuistoissa on erilaisen hintaluokan rannekkeita, jolloin enemmän maksavien ei tarvitse jonottaa karuselliin tai vuoristorataan yhtä pitkään?
Toinen mietteeni oli julkisiin, yhteisesti verovaroilla kustannettaviin palveluihin liittyvä tarjonta. Keskeinen kysymys varmaankin on parantaisiko markkinamekanismin soveltaminen ja taloudellinen rationaliteetti niiden laatua ja jouhevuutta niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi karsia kansalaisten tasavertaista kohtelua. Niin että pitäisikö Helsingissä liukkaan kelin yllättäessä työikäisten ranteet tai nilkat tutkia ja kipsata – että pääsisivät nopeammin takaisin töihin tienaamaan ja veroja maksamaan - vilkkaammassa tahdissa kuin eläkeläisten? Pitäisikö metrossa olla kaksi luokkaa, jolloin hintamekanismilla voisi tarjota väljemmät ja rauhaisammat tilat varakkaammille matkustajille? No jos näin voi tarjota VR:n junamatkoilla, niin miksi ei metrossa? VR:n osalta tosin kansalaisten tasavertaisuutta hintaluokasta huolimatta vahvistetaan sillä, että kaikki myöhästyvät yhtä paljon – demokraattista kansalaisyhteiskuntaa vahvistava valtio-omisteisen yhtiön piiloagenda, jonka yhteiskunnallisen ulottuvuuden vain harva on huomannut!
Kolmas mietteeni oli tietynlaiseen moraaliseen katoon ja korruptoitumiseen liittyvä pohdiskelu. Kun kaikelle määritellään hinta, niin siirrymmekö kyynikoiden aikaan, jossa Oscar Wilden sanoin ”tiedetään kaiken hinta, mutta ei minkään arvoa”. Jäin pohdiskelemaan tätä omakohtaisenkin kokemuksen kautta, kun aikoinaan lasteni peruskoulun aikaisissa vanhempainilloissa olin sitä mieltä, että ei meidän koulussamme mitään myyjäisiä – joissa yleensä, anteeksi vain yleistys, hyvin ansaitsevat työssäkäyvät äidit myyvät toisilleen mokkapaloja ja tuntikausia kutomiaan kaulaliinoja. Sovitaan, kuinka paljon kukin perhe rahaa retkikassaan laittaa ja ei ainakaan enää myytäisi toisillemme helvetillisiä kasoja Serla-WC-paperia – astianpesutablettejakin tuli eri kavereiden leirikoulumyyjäisistä komerollinen.
Enpä ole vieläkään tästä koulun retkikassa-asiasta taipunut, mutta yhteiset myyjäiset voivat kasvattaa myös lasten ja vanhempien yhteishenkeä. Tietysti on sellaisia yhteisiä toimintoja, joilla saman luokan lapsien vanhemmat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja esimerkiksi koulunkäyntiongelmiin ja koulukiusaamisiin voidaan paremmin puuttua. Mutta sen ajatuksen hyväksyn, että eri asioiden yksioikoinen hinnoittelu ja markkinamekanismille alistaminen voi kadottaa jotain tärkeää yhteisöistämme. Esimerkiksi suomalainen talkooperinne ei perustu hintamekanismille, mutta vahvalle vastavuoroisuudelle – josta myös osattiin pitää kiinni.
Sandelia lukiessani muistui mieleeni muutama vuosi sitten lukemani toisen amerikkalaisen professorin kirjoittama teos eli Arlie Russell Hochschildin erinomainen ” The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) – eipä ole sitäkään suomeksi näkynyt. Hochschild kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka olemme nettideittailusta lisääntymiseen ja hautaukseen antaneet erilaisille ”palveluntarjoajille” tilaa ja valtaa omassa henkilökohtaisessa elämässämme. Hänen esimerkkinsä nettideittailun valmentajista ja online-tutoreista aina huippujohtajien perheenjäsenille tehtyihin 360-arviointeihin ja huippujohtajille tehtyyn perheenisäsparraukseen ovat huvittavia, mutta todellisuudessa tietysti karmaisevia. Samalla näitä palveluja käyttäessämme annamme ulkoisille toimijoille oikeuden hinnoitella henkilökohtaisen elämämme kuuluvia asioita, kun luovutamme niitä markkinoiden ruhjottaviksi. Reippaat markkinamiehet haistavat yhä uusia mahdollisuuksia, mutta kuinka monella oman elämämme alueella tarvitsemme todella valmentajia, coacheja, tukijoita ja personal trainereitä?
Ja Sandelia lukiessa tulee terveellä tavalla epämiellyttävä olo. Jos olemme todella siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita voidaan hinnoitella, myydä ja ostaa, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?
maanantai 2. helmikuuta 2015
Vaihteeksi kameran kanssa: Leipzigin katujen taidetta
Valitettavan pitkän aikaa kamerani on ollut vain laukussa, mutta asun nyt Leipzigissa Saksan itäisellä puolella kuukauden, ja nyt ensimmäisenä varsinaisena Leipzigin-päivänä oli kiva lähteä taas kamera kaulassa kaupungille.
Leipzigissa on erittäin aktiivinen graffititekijöiden liike, joilla on myös omia alueita, joille he voivat taidettaan vapaasti ja rauhassa tehdä. Hyvä esimerkki on aivan keskusrautatieaseman lähellä oleva rakennusalue, jonka suoja-aita on ollut monelle graffititaiteilijalle hieno paikka myös saada omaa osaamistaan näytteille.
Mutta Leipzigissa myös asuintalojen tyhjiä ja ankeita seinäpintoja on maalattu tuoreella ja taiteellisella tavalla. Perinteisten pintojen ohella on myös luotu uudenlaista tunnelmaa tavallisten asuintalojen julkisivuihin - hieno innovaatio!
Ja liiketalojen seinillä on suuria, komeita maalauksia aivan kaupungin keskustankin alueilla; yleensähän ns. arvokkailla alueilla ei juuri seinillä hienoja taideluomuksia näy, mutta täällä näköjään on ollut rohkeutta kokeilla - ainakin meille suomalaisille - uusia asioita. Brühl Arkaden ulkoseinässä olevat maalaukset olivat niin mielenkiintoisia, että pari yksityiskohtaisempaakin kuvaa on tarpeen.
Leipzigissa on erittäin aktiivinen graffititekijöiden liike, joilla on myös omia alueita, joille he voivat taidettaan vapaasti ja rauhassa tehdä. Hyvä esimerkki on aivan keskusrautatieaseman lähellä oleva rakennusalue, jonka suoja-aita on ollut monelle graffititaiteilijalle hieno paikka myös saada omaa osaamistaan näytteille.
Mutta Leipzigissa myös asuintalojen tyhjiä ja ankeita seinäpintoja on maalattu tuoreella ja taiteellisella tavalla. Perinteisten pintojen ohella on myös luotu uudenlaista tunnelmaa tavallisten asuintalojen julkisivuihin - hieno innovaatio!
Ja liiketalojen seinillä on suuria, komeita maalauksia aivan kaupungin keskustankin alueilla; yleensähän ns. arvokkailla alueilla ei juuri seinillä hienoja taideluomuksia näy, mutta täällä näköjään on ollut rohkeutta kokeilla - ainakin meille suomalaisille - uusia asioita. Brühl Arkaden ulkoseinässä olevat maalaukset olivat niin mielenkiintoisia, että pari yksityiskohtaisempaakin kuvaa on tarpeen.
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Aman tiistaiessee: Miksi jaamme kokemuksiamme ja osaamistamme vapaasti verkoissa?
Monille meistä internet on päivittäisessä työssämme ja toiminnassamme tärkein kanava ja reitti erilaiseen tietoon, tietämykseen ja moninaisiin digitaalisiin sisältöihin. Verkkosisältöjen määrä on jatkuvasti kasvanut, ja suurin osa verkoissa tarjolla olevasta sisällöstä on ns. tavallisten käyttäjien eli vertaiskäyttäjien tuottamaa. Amerikkalainen professori ja tutkija Yochai Benkler ennakoi vuonna 2006 (The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom), että ns. tavalliset käyttäjät muodostavat verkoissa tarjolla olevan sisällön luomisen ja tarjoamisen ytimen. Vertaiskäyttäjien luoma sisältö hallitsee erilaisia palveluja – oli sitten kyse Wikipedian kaltaisista yhteisistä tietosanakirjoista, Facebookin tapaisista verkkoyhteisöistä, YouTuben ja Flickrin kaltaisista mediajakelupalveluista tai erilaisista käyttäjävetoisista verkkoyhteisöistä.
Mutta miksi me käyttäjät jaamme kokemuksiamme, tietämystämme ja osaamistamme avoimissa verkkoympäristöissä suuren joukon ihmisiä kanssa, joita emme välttämättä läheisesti – tai usein ollenkaan – tunne? Mikä saa oman alansa asiantuntijan kirjoittamaan ja editoimaan tuntikaupalla Wikipedia-artikkelia aiheesta, josta vain kourallinen yksilöitä on kiinnostunut? Mikä saa sovelluskehitysasiantuntijan jakamaan arvokasta osaamistaan alan verkkoyhteisössä? Miksi käyttäjät jakavat matkakuviaan erilaisissa verkkoyhteisöissä? Tai peiliin katsoen: miksi kirjoitan blogeja?
Voimme pohdiskella tätä haastetta kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta (Alexander Stubbin pääministeröimässä Suomessahan täytyy olla kolme pointtia....). Ensimmäinen näkökulma on, että verkkoihin tarjoamamme sisältö – oli se sitten kuvia lomakohteista ja hirvikäristyksestä, kommentteja Facebook-päivityksiin tai kollegan auttamista ammatillisissa verkkoyhteisöissä – edustaa digitaalisessa muodossa olevia lahjoja. Vaikka esimerkki saattaa tuntua kaukaa haetulta, voimme palauttaa tätä ajattelua takaisin ”lahjan” perimmäiseen tarkoitukseen.
Ranskalainen etnologi Marcel Mauss selvitti esseeteoksessaan ”Lahja – Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa” 1920-luvulla (kirja ilmestyi suomeksi 1999), kuinka perinteisissä yhteisöissä lahjan tarkoituksena ei suinkaan ollut jättää muistoa vaan nimenomaan kutsua vuorovaikutukseen. Lahjan ajatuksena on, että syntyy sellaista yhteistä toimintaa, jossa lahjoja annetaan ja vaihdetaan, mutta niiden arvo voi ajan mittaan pienentyä ja lopulta muuttua symboliseksi. Oman osaamisen ja kokemusten jakaminen erilaisissa verkkoyhteisöissä ”digitaalisia lahjoja” antamalla on kutsu muillekin liittyä jakamaan ja levittämään omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja taitojaan.
Toinen näkökulma liittyy lahjojen vaihdannalla ja kerryttämisellä sekä verkkoyhteisöjen toimintaan osallistumalla syntyvään sosiaaliseen pääomaan. Digitaalinen sosiaalinen pääoma voi saada erilaisia ilmenemismuotoja kuin ns. reaalimaailman sosiaalinen pääoma, mutta monia samoja peruselementtejä siinäkin on. Verkostoissa toimiville eräs sosiaalisen pääoman merkki voi olla erilaisten kontaktien laajuus ja moninaisuus – tiiviissä verkkoyhteisössä tietty ”staran” tai asiantuntijan asema.
Kolmas näkökulma liittyy verkossa jakamisen motiiveihin. Oded Nov tutki Wikipediaan kirjoittavien motivaatiota (What Motivates Wikipedians?) vuonna 2007 ilmestyneessä artikkelissaan. Kaksi tärkeintä motivaatiotekijää olivat ilo ja ideologia – eli artikkelien kirjoittamisen, editoimisen ja parantamisen ilo sekä omalla työllä tehty henkilökohtainen panos tiedon avoimuuteen ja sen avoimeen tarjoamiseen ja jakeluun.
Tietysti voimme myös pohtia miksi eri yksilöt jakavat hyvinkin henkilökohtaisia asioita aikana, jolloin osa päivittäistä uutisvirtaamme ovat erilaiset digitaaliset identiteettivarkaudet sekä sosiaalisen median kautta tapahtuneet tietourkinnat ja yksilöiden elämän seuraamiset, joiden lieveilmiöitä on moninaisia. Miksi olemme jakamassa monenlaista sisältöä erilaisilla digitaalisilla foorumeilla, vaikka erilaiset riskit ovat niin ilmeisiä? Hanna Krasnova kollegoineen vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessaan (Online social networks: why we disclose) päätyi siihen, että käyttäjät ymmärtävät kyllä erilaisia avoimeen tiedon jakamiseen liittyviä riskejä, mutta ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan ja tietojaan sekä (ihmis)suhteiden ylläpitämiseksi ja luomiseksi sekä verkkoyhteisöissä toimimisen ilosta. Eli kyse on tavallaan hallitusta vaihtokaupasta: hyväksymme tiettyjä riskejä, koska koemme saavamme jakamalla enemmän kuin pidättäytymällä jakamasta. Niin – siksi kai kirjoitamme blogeja, päivitämme Facebook-seinäämme ja kommentoimme verkkoyhteisöjen keskusteluja.
Mutta miksi me käyttäjät jaamme kokemuksiamme, tietämystämme ja osaamistamme avoimissa verkkoympäristöissä suuren joukon ihmisiä kanssa, joita emme välttämättä läheisesti – tai usein ollenkaan – tunne? Mikä saa oman alansa asiantuntijan kirjoittamaan ja editoimaan tuntikaupalla Wikipedia-artikkelia aiheesta, josta vain kourallinen yksilöitä on kiinnostunut? Mikä saa sovelluskehitysasiantuntijan jakamaan arvokasta osaamistaan alan verkkoyhteisössä? Miksi käyttäjät jakavat matkakuviaan erilaisissa verkkoyhteisöissä? Tai peiliin katsoen: miksi kirjoitan blogeja?
Voimme pohdiskella tätä haastetta kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta (Alexander Stubbin pääministeröimässä Suomessahan täytyy olla kolme pointtia....). Ensimmäinen näkökulma on, että verkkoihin tarjoamamme sisältö – oli se sitten kuvia lomakohteista ja hirvikäristyksestä, kommentteja Facebook-päivityksiin tai kollegan auttamista ammatillisissa verkkoyhteisöissä – edustaa digitaalisessa muodossa olevia lahjoja. Vaikka esimerkki saattaa tuntua kaukaa haetulta, voimme palauttaa tätä ajattelua takaisin ”lahjan” perimmäiseen tarkoitukseen.
Ranskalainen etnologi Marcel Mauss selvitti esseeteoksessaan ”Lahja – Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa” 1920-luvulla (kirja ilmestyi suomeksi 1999), kuinka perinteisissä yhteisöissä lahjan tarkoituksena ei suinkaan ollut jättää muistoa vaan nimenomaan kutsua vuorovaikutukseen. Lahjan ajatuksena on, että syntyy sellaista yhteistä toimintaa, jossa lahjoja annetaan ja vaihdetaan, mutta niiden arvo voi ajan mittaan pienentyä ja lopulta muuttua symboliseksi. Oman osaamisen ja kokemusten jakaminen erilaisissa verkkoyhteisöissä ”digitaalisia lahjoja” antamalla on kutsu muillekin liittyä jakamaan ja levittämään omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja taitojaan.
Toinen näkökulma liittyy lahjojen vaihdannalla ja kerryttämisellä sekä verkkoyhteisöjen toimintaan osallistumalla syntyvään sosiaaliseen pääomaan. Digitaalinen sosiaalinen pääoma voi saada erilaisia ilmenemismuotoja kuin ns. reaalimaailman sosiaalinen pääoma, mutta monia samoja peruselementtejä siinäkin on. Verkostoissa toimiville eräs sosiaalisen pääoman merkki voi olla erilaisten kontaktien laajuus ja moninaisuus – tiiviissä verkkoyhteisössä tietty ”staran” tai asiantuntijan asema.
Kolmas näkökulma liittyy verkossa jakamisen motiiveihin. Oded Nov tutki Wikipediaan kirjoittavien motivaatiota (What Motivates Wikipedians?) vuonna 2007 ilmestyneessä artikkelissaan. Kaksi tärkeintä motivaatiotekijää olivat ilo ja ideologia – eli artikkelien kirjoittamisen, editoimisen ja parantamisen ilo sekä omalla työllä tehty henkilökohtainen panos tiedon avoimuuteen ja sen avoimeen tarjoamiseen ja jakeluun.
Tietysti voimme myös pohtia miksi eri yksilöt jakavat hyvinkin henkilökohtaisia asioita aikana, jolloin osa päivittäistä uutisvirtaamme ovat erilaiset digitaaliset identiteettivarkaudet sekä sosiaalisen median kautta tapahtuneet tietourkinnat ja yksilöiden elämän seuraamiset, joiden lieveilmiöitä on moninaisia. Miksi olemme jakamassa monenlaista sisältöä erilaisilla digitaalisilla foorumeilla, vaikka erilaiset riskit ovat niin ilmeisiä? Hanna Krasnova kollegoineen vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessaan (Online social networks: why we disclose) päätyi siihen, että käyttäjät ymmärtävät kyllä erilaisia avoimeen tiedon jakamiseen liittyviä riskejä, mutta ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan ja tietojaan sekä (ihmis)suhteiden ylläpitämiseksi ja luomiseksi sekä verkkoyhteisöissä toimimisen ilosta. Eli kyse on tavallaan hallitusta vaihtokaupasta: hyväksymme tiettyjä riskejä, koska koemme saavamme jakamalla enemmän kuin pidättäytymällä jakamasta. Niin – siksi kai kirjoitamme blogeja, päivitämme Facebook-seinäämme ja kommentoimme verkkoyhteisöjen keskusteluja.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Aman tiistaiessee: Tehtaista areenoille
Runsas neljännesvuosisata sitten suomalainen sosiologi Matti Virtanen tiivisti kirjassaan ”Tehtaasta studioon” (1987), että olemme Suomessa siirtyneet tehdaskulttuurista studiokulttuuriin. Tehtaat ovat massatuotannon ehdoilla toimivia monistuskoneita, kun studioiden tarkoituksena on kehittää ja tuottaa ideoita, malleja ja prototyyppejä. Ihmistyövoiman merkitys muuttuu ja luovuuden merkitys kasvaa studioiden maailmassa. Virtanen osui oikeaan silloisessa analyysissään ja osasi kuvata uudenlaista arvonmuodostusta, joka tapahtuu pienissä luovissa yksiköissä, jotka voivat myös verkottua keskenään.
Uudenlainen näkökulma arvonmuodostukseen on kuitenkin nyt käsillä. Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa tärkeä osa työstä ja toiminnasta ei tapahdukaan enää studioissa – kuten tehtaat, nekin ovat tärkeitä – vaan avoimilla areenoilla. Avoimille areenoille on ominaista, että työhön ja toimintaan osallistuvat monet eri henkilöt ja toimijat, ja kaikkia toimijoita ei välttämättä tunneta ja hekään eivät usein toisiaan tunne. Aikamme käytetyin tietosanakirja Wikipedia on tästä tietysti klassinen esimerkki ja se on, kuten Andrew Lih vuoden 2009 kirjassaan ”The Wikipedia Revolution” pelkistäen toteaa, ”the world's greatest encyclopedia created by a bunch of nobodies”.
Siirtyminen tehtaista areenoille ei ole täysin uusi ilmiö. Tietoverkkojen merkitystä tässä muutoksessa kuvasi oivallisesti jo Don Tapscott kumppaneineen vuosituhannen alussa kirjassaan ”Digital Capital: Harnessing the Power of Business Webs” (2000), jossa kuvattiin hyvin mm. Linuxin käyttäjien osallistumista sen kehitystyöhön. Uusi kehittyvä ilmiö on erilaisten hankkeiden ja toimintojen kehitystyön tuominen todella avoimille areenoille ja monien erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen toiminnaksi. Tärkeää ei olekaan ollut vain eri toimintojen tuominen ”saataville” vaan myös käytännön toiminnalla erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen käytännön innostaminen ja sitouttaminen toiminnan jatkuvaan kehittämiseen.
Tietoverkkojen sekä erilaisten niitä hyödyntävien palvelujen kehittyminen on avannut ovia ja mahdollisuuksia uudenlaiseen osallistumiseen ja osallisuuteen. Mielenkiintoiseksi eri digitaalisilla areenoilla tapahtuvan yhteisen toiminnan tekee eri toimijoiden toistensa työn kunnioittaminen ja tietynlainen positiivinen kuri. Tehdasmaiseen kulttuuriin kuului sääntöjen ja kieltojen korostaminen ja selkeä valvonnan läsnäolo. Vaikka avoimien areenoiden toiminnassa näemme myös lieveilmiöitä (kuten vaikkapa trollausta), suuri valtaosa vakavamielisestä työstä tehdään varsin kurinalaisesti vaikkakin hyvin erilaisissa ympäristöissä ja erilaisina aikoina ilman ulkoista valvontaa käyttäjien sisäistämän yhteisen etiikan periaattein. Tämä on avoimista toimintatavoista voimaa ja innoitusta hakeville tärkeä vahvistava kokemus.
Niin tehtaille kuin studioille oli ominaista, että ne toimivat suljettuina järjestelminä. Tällöin ne olivat joko osa sovittua tuotantoketjua tai toimivat sovitussa asiakassuhteessa. Suuri murros arvontuotannossa on ollut siirtyminen toimimaan avoimissa arvoverkostoissa (open value networks), joita osittain on hahmotettu mm. avointen innovaatioiden näkökulmasta. Erilaiset avoimet ja jakamiseen perustuvat toimintamallit ovat osoittaneet innovaatio- ja kehitystyössä vahvuutensa ja merkityksensä, joista esimerkiksi Henry Chesbrough on oivaltavasti kirjoittanut (esimerkiksi ”Open Innovation: Researching a New Paradigm” vuodleta 2008).
Merkittävä muutos on siis murtautuminen ulos tarkkarajaisista suljetuista arvontuotannon ympäristöistä avoimiin monimuotoisiin ympäristöihin. Näkökulma ei ole vain taloudellisen arvon uudenlainen tuottaminen vaan myös uudenlainen sivistys- ja kansalaisyhteiskunnan uudenlainen arvontuotanto. Uudenlaisessa arvontuotannossa korostuu entisestään monipuolisten ja monimuotoisten toimijoiden merkitys; toimijoiden monipuolisuus ja versaliteetti voivat luoda enemmän arvoa kuin tiukasti rajatut kohdejoukot. Mutta tärkeää on myös ymmärtää laaja-alaisesti arvontuotannon monet ympäristöt: arvoa luodaan ja tuotetaan vapaassa sivistystyössä, kansalaistoiminnassa, itseorganisoituvassa toiminnassa, yritystoiminnassa, kolmannen sektorin toiminnassa. Avoimien arvontuotannon ympäristöjen piirteisiin kuuluu myös tietty ennakoimattomuus - toimijat eivät ole ennalta määrättyjä eivätkä teemat ylhäältä annettuja. Tämä ennakoimattomuus ja laveus on avoimuuden etu, jolloin voidaan nostaa uusia ja arvaamattomiakin asioita esille ja toiminnan kohteiksi.
Siirtyminen tehtaista areenoille on monimuotoinen ja mielenkiintoinen muutos. Se myös haastaa meidät oivaltamaan, että yhdessä saamme aikaan enemmän ja että monet nykyiset arvontuotannon kannalta keskeiset resurssit ovat aineettomia. Haasteen kohteena onkin kaksi perinteisen ajatustamme – yksi ynnä yksi voikin olla kolme (tai enemmän) ja jakamalla kokonaisuus voi kasvaa.
Uudenlainen näkökulma arvonmuodostukseen on kuitenkin nyt käsillä. Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa tärkeä osa työstä ja toiminnasta ei tapahdukaan enää studioissa – kuten tehtaat, nekin ovat tärkeitä – vaan avoimilla areenoilla. Avoimille areenoille on ominaista, että työhön ja toimintaan osallistuvat monet eri henkilöt ja toimijat, ja kaikkia toimijoita ei välttämättä tunneta ja hekään eivät usein toisiaan tunne. Aikamme käytetyin tietosanakirja Wikipedia on tästä tietysti klassinen esimerkki ja se on, kuten Andrew Lih vuoden 2009 kirjassaan ”The Wikipedia Revolution” pelkistäen toteaa, ”the world's greatest encyclopedia created by a bunch of nobodies”.
Siirtyminen tehtaista areenoille ei ole täysin uusi ilmiö. Tietoverkkojen merkitystä tässä muutoksessa kuvasi oivallisesti jo Don Tapscott kumppaneineen vuosituhannen alussa kirjassaan ”Digital Capital: Harnessing the Power of Business Webs” (2000), jossa kuvattiin hyvin mm. Linuxin käyttäjien osallistumista sen kehitystyöhön. Uusi kehittyvä ilmiö on erilaisten hankkeiden ja toimintojen kehitystyön tuominen todella avoimille areenoille ja monien erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen toiminnaksi. Tärkeää ei olekaan ollut vain eri toimintojen tuominen ”saataville” vaan myös käytännön toiminnalla erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen käytännön innostaminen ja sitouttaminen toiminnan jatkuvaan kehittämiseen.
Tietoverkkojen sekä erilaisten niitä hyödyntävien palvelujen kehittyminen on avannut ovia ja mahdollisuuksia uudenlaiseen osallistumiseen ja osallisuuteen. Mielenkiintoiseksi eri digitaalisilla areenoilla tapahtuvan yhteisen toiminnan tekee eri toimijoiden toistensa työn kunnioittaminen ja tietynlainen positiivinen kuri. Tehdasmaiseen kulttuuriin kuului sääntöjen ja kieltojen korostaminen ja selkeä valvonnan läsnäolo. Vaikka avoimien areenoiden toiminnassa näemme myös lieveilmiöitä (kuten vaikkapa trollausta), suuri valtaosa vakavamielisestä työstä tehdään varsin kurinalaisesti vaikkakin hyvin erilaisissa ympäristöissä ja erilaisina aikoina ilman ulkoista valvontaa käyttäjien sisäistämän yhteisen etiikan periaattein. Tämä on avoimista toimintatavoista voimaa ja innoitusta hakeville tärkeä vahvistava kokemus.
Niin tehtaille kuin studioille oli ominaista, että ne toimivat suljettuina järjestelminä. Tällöin ne olivat joko osa sovittua tuotantoketjua tai toimivat sovitussa asiakassuhteessa. Suuri murros arvontuotannossa on ollut siirtyminen toimimaan avoimissa arvoverkostoissa (open value networks), joita osittain on hahmotettu mm. avointen innovaatioiden näkökulmasta. Erilaiset avoimet ja jakamiseen perustuvat toimintamallit ovat osoittaneet innovaatio- ja kehitystyössä vahvuutensa ja merkityksensä, joista esimerkiksi Henry Chesbrough on oivaltavasti kirjoittanut (esimerkiksi ”Open Innovation: Researching a New Paradigm” vuodleta 2008).
Merkittävä muutos on siis murtautuminen ulos tarkkarajaisista suljetuista arvontuotannon ympäristöistä avoimiin monimuotoisiin ympäristöihin. Näkökulma ei ole vain taloudellisen arvon uudenlainen tuottaminen vaan myös uudenlainen sivistys- ja kansalaisyhteiskunnan uudenlainen arvontuotanto. Uudenlaisessa arvontuotannossa korostuu entisestään monipuolisten ja monimuotoisten toimijoiden merkitys; toimijoiden monipuolisuus ja versaliteetti voivat luoda enemmän arvoa kuin tiukasti rajatut kohdejoukot. Mutta tärkeää on myös ymmärtää laaja-alaisesti arvontuotannon monet ympäristöt: arvoa luodaan ja tuotetaan vapaassa sivistystyössä, kansalaistoiminnassa, itseorganisoituvassa toiminnassa, yritystoiminnassa, kolmannen sektorin toiminnassa. Avoimien arvontuotannon ympäristöjen piirteisiin kuuluu myös tietty ennakoimattomuus - toimijat eivät ole ennalta määrättyjä eivätkä teemat ylhäältä annettuja. Tämä ennakoimattomuus ja laveus on avoimuuden etu, jolloin voidaan nostaa uusia ja arvaamattomiakin asioita esille ja toiminnan kohteiksi.
Siirtyminen tehtaista areenoille on monimuotoinen ja mielenkiintoinen muutos. Se myös haastaa meidät oivaltamaan, että yhdessä saamme aikaan enemmän ja että monet nykyiset arvontuotannon kannalta keskeiset resurssit ovat aineettomia. Haasteen kohteena onkin kaksi perinteisen ajatustamme – yksi ynnä yksi voikin olla kolme (tai enemmän) ja jakamalla kokonaisuus voi kasvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)