Prahan keväässä

Praha on erinomaisen hieno ja kaunis kaupunki. Olen ollut täällä edellisen kerran yhtä yötä pitempään vuonna 1988, ja paljon on kaupunki sen jälkeen muuttunut ja virkistynyt. Tällä kertaa tulin Herrasmiesten kirjakerhon vuosittaiselle (jo viidennelle!) matkalle keskiviikkoillasta aina sunnuntaihin saakka.

Kaupunki on kaunis ja monipuolinen - ja rakennuskantaa on kaupungin vanhoissa osissa kunnostettu todella suurella pieteetillä. Löysin mukavan kaksion AirBnB:n kautta ja asun hienosti restauroidun Jerusalem-synagogan vieressä.

Mutta kyllä muutenkin vanhat rakennukset ovat hienoja: komeita seinäkoristeita, vanhankaupungin rakennuksilla myös rakennusten katoilla upeita koristeita jne. Tässä kaupungissa on ilo kulkea kameran kanssa, koska mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy helposti kuvattavaksi.

 

 

Mutta vanhana kulttuurikaupunkina Prahasta tietysti löytyy myös elävää taidetta. Kuten tämän blogin lukijat muistanevat, olen usein kuvannut eri kaupunkien katujen taidetta - niin tällä kertaa Prahassakin. Mutta on kaupungin keskustassa myös uudentyylisiä, jatkuvasti eläviä veistoksiakin!

 

Prahaan tutustumisen tärkeä osa on Prahan linna. Kaksituntisen asiantuntevan Hanka-oppaamme johdattaman kierroksen aloitimme katedraalista, jonka lopullinen valmistuminen kesti kuutisensataa vuotta, mutta hieno rakennus se on. Kun kirkkosalin holveja ovat kaikki kuvanneet ja nähneet pilvin pimein, niin tälläkin kertaa etsin yksityiskohtia, joissa näkyisi upea käsityötaito ja katoava osaaminen.

Prahan linna on oppaamme mukaan maailman suurin käytössä oleva linnakokonaisuus, jossa on myös valtionhallintoakin - mm. presidentin palatsi ja erilaisia jo vuosisatoja käytössä olleita saleja ja tiloja, jotka ovat edelleenkin käytössä.

 

Moninaisten rakennusten sisätilojen ohella linnan alueella on paljon aukioita ja toreja suihkulähteineen ja patsaineen. Kiehtova on myös melko moderni poikapatsas - huomiota saattaa kiinnittää hänen olemuksessaan, että tietty - näemmä mielenkiinnon ja koskettelun kohteena usein ollut  -  ruumiinosa ei ole päässyt patinoitumaan niin kuin muut ruumiinosat!

 

Sosiaalinen media kevään vaalityössä

Kirjoitin vuonna 2012 Suomen Toivo –ajatuspajalle julkaisun ”Sosiaalinen media – poliittisen vaikuttamisen uusi voima” (versio 1.0) (jos haluat, voit käydä täältä lataamassa tuon julkaisun pdf-muodossa). Kun tämä julkaisu tehtiin yhteistyössä eurooppalaisen CES-ajatuspajan kanssa, siitä tehtiin myös englanninkielinen tiivistetty julkaisu. Ilokseni olen havainnut, että tähän englanninkielisiin julkaisuumme on viitattu muutamaan kertaan, kun on pohdittu sosiaalista mediaa yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Mielenkiintoisin taitaa olla edelleenkin ” The Power of Social Media in Political Processes - A Case Study of Politics in Pakistan” –artikkeli, johon julkaisumme oli kelvannut lähteeksi.

Sosiaalisen median nopea kehitys tärkeäksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen muodoksi on osa tieto- ja viestintäteknologian kehittymistä. Tilastokeskuksen viime vuoden lopulla julkaiseman Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö –tutkimuksen mukaan vuonna 2014 yli puolet suomalaisista 15-89-vuotiaista oli viimeisen kolmen kuukauden aikana seurannut jotakin yhteisöpalvelua (esimerkiksi Facebookia). Saman tutkimuksen mukaan näistä yhteisöpalveluja seuraavista yli kolme neljäsosaa seuraa niitä päivittäin tai lähes päivittäin, ja kolmasosa yhteisöpalveluja seuraavista seuraa niitä useamman kerran päivässä. Vaikka vaaleja ei ratkaistakaan vain sosiaalisessa mediassa – itse asiassa eri vaalikoneiden merkitys on tutkimusten mukaan Suomessa tärkeämpi vaikuttaja – niin kasvava merkitys somella myös vaalityössä tulee olemaan.

Eri vaaleissa tehdyt tutkimukset (esimerkiksi Obaman kampanjasta 2008, jossa hän voitti selvästi vastaehdokkaansa John McCainin) ovat osoittaneet, että oman kannan ja oman ehdokkaan positiivinen kannattaminen ja ns. värin tunnustaminen ovat myönteisiä signaaleja ja ovat selvästi edesauttamassa myös sosiaalisessa mediassa vaikuttamista. Niin että vaikka Suomessa on vaalisalaisuus, niin itse oman kantansa saa avoimesti kertoa. Itse tulen äänestämään Kokoomusta ja Uudellamaalla aion äänestää Kai Mykkästä.

Olin eilen alustamassa Aurinkorannikon kokoomuksen tilaisuudessa sosiaalisesta mediasta politiikassa. Päädyin alustuksen jälkeen kirjoittamaan muutaman vinkin mitä yksilöt voivat tehdä tavallisina somen käyttäjinä vaalityössä. Näitä asioita päädyin suosittelemaan:

Jos olet Facebook-käyttäjä, voit esimerkiksi
-    poimia ajankohtaisia juttuja eri medioista, kommentoida niitä ja reitittää/linkittää edelleen ystävillesi ja tuttavillesi
-    lisätä oman Facebook-profiilisi kuvaan tukemasi eduskuntavaaliehdokkaan numeron
-    tykätä, kommentoida ja linkittää edelleen kokoomuksen, sen piiri- ja paikallisjärjestöjen ja yksittäisten ehdokkaiden Facebook-sivuja
-    muistuttaa omalla Facebook-seinälläsi ja tarvittaessa vielä henkilökohtaisilla Facebook-viesteillä esimerkiksi ennakkoäänestyspäivistä ja –paikoista (ja kertoa ehkä omasta ehdokkaastasikin)
-    nostaa Facebook-kavereidesi kanssa positiivisella mielellä keskusteluun esimerkiksi kokoomuksen Korjausliike-ohjelman teemoja.

Jos olet Twitterin käyttäjä, voit esimerkiksi
-    kommentoida ja reitittää ajankohtaisia keskusteluteemoja edelleen
-    reitittää parilla positiivisella twiitillä seuraajiasi tutustumaan esimerkiksi oman ehdokkaasi internet-kotisivuihin tai Twitter-profiiliin
-    muistuttaa twiiteillä esimerkiksi ennakkoäänestyspäivistä ja –paikoista (ja kertoa ehkä omasta ehdokkaastasikin).

Tietysti vanha kunnon tekstiviestikin voi olla hyvä vaikuttamisen tapa eli jos käytät itse paljon tekstiviestejä, voit esimerkiksi
-    muistuttaa tekstiviesteillä esimerkiksi ennakko-äänestyspäivistä ja –paikoista (ja kertoa ehkä omasta ehdokkaastasikin)
-    lyhyellä tekstiviestillä kertoa, ketä olet itse päätynyt äänestämään ja miksi.

Tämä kirjallisuuspalkinto meni oikealle teokselle

Suomen Ekonomien – me monet muistamme sen SEFE:nä – kirjallisuuspalkinto myönnettiin tänä vuonna Aalto-yliopiston professori Sixten Korkmanille hänen kirjastaan ”Talous ja utopia” (Docendo 2014). Sanoisinpa, että erinomainen ja osuva valinta. En ole lukenut yhtä lukuun ottamatta muita finalisteja, mutta Korkmanin teos on mielestäni palkitsemisen arvoinen kirja.

Talous ja utopia –teos on kokeneen kirjoittajan laatima esitys, joka tavoittelee suuria eli pyrkii runsaassa 250 sivussaan antamaan luotettavan ja kattavan yleiskuvan talouspolitiikasta ja sen eri tekijöistä ja taustoista. Pohdinnan kohteina ovat markkinoiden toiminnan, talouspolitiikan mahdollisuuksien, talouspolitiikan eri oppien ja talouskasvun perusteiden käsittelyn ohella myös suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden pohdinta. Korkman osaa taustoittaa hyvin kertomansa – ja hänen tarinansa yhteiskuntapoliittinen ydin on, että suomalainen hyvinvointivaltio on toimiva konstrukti ja puolustamisen ja kehittämisen väärti saavutus. Vaikka tekijä kuvaakin erilaisia talouspoliittisia teorioita ja koulukuntia, pystyy hän samalla kohteliaan tuputtamatta selkeästi kertomaan omat opilliset ankkurinsa.

Korkmanin kirjasta on kuitenkaan turhaa etsiä sellaista pohdiskelua, joka ulottuisi markkinatalouden ulkopuolelle. Vaikka utopioita käsitellessään tekijä sivuaakin suunnitelmataloutta lyhyesti (ja lakonisesti sen epäonnistumista), koko teoksen sisältö on ns. länsimaisen markkinatalouden perustan avaamista lukijoille. Tämä on suomalaisten lukijoiden kannalta oikea valinta.

Kaunokirjallisuuden puolella selkeä (ja omakohtaisestikin todistettu) lähtökohta on, että hyvän novellin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin hyvän romaanin, koska täytyy osata esittää vain olennainen. Sixten Korkmanin kirja ei ole novelli, mutta kattaa teemoillaan monen keskinkertaisen kirjan sisällön – ja onnistuu paketoimaan laajan sisällön yleistajuiseksi ja helppolukuiseksi kirjaksi. Kelpo duuni, professori Korkman!

Mallia vaikkapa Espoon metrotyömaille - käytä seinät hyväksesi

Leipzigissa on - kuten aiemmissa bloggauksissanikin olen kertonut- aktiivinen ja hyvätasoinen graffittikulttuuri. Toki joukkoon mahtuu paljon turhanaikaisia täggääjiä ja suuri joukko töhrääjiä, mutta kaupungissa on oiva tapa myös hyödyntää tylsännäköistä seinäpintaa niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Hyvin tehty seinämaalaus voi olla mitä osuvin ja mieleenpainuvin mainos.

Asuintalojenkin synkkää ilmettä voi parantaa. Ensimmäinen esimerkki ei nyt joka paikkaan sovi (ja niitä ei yhteen kaupunkiinkaan sovi montaa), mutta on mieleenpainuva ja rohkea. Toinen tapa on kuvittaa tylsännäköisen rakennuksen pintaa vaikkapa suurilla kukkasilla. Kolmas tapa on tehdä seinä todella rohkeasti erilaiseksi. Tai neljäs tapa on uudistuotannon seuraavaa vaihetta odotellessa antaa laaja betoniseinäpinta upean maalauksen "kankaaksi".

 

Mutta seinäpintaa voi hyödyntää hyvin mainostilanakin. Ulkoiluvälineliikkeen harmaa betoniseinä muuttuu suureksi mainokseksi, vanhaan taloon sijoittunut ravintola ottaa hyödyn myös uudenlaisesta fasadista. Hienoin esimerkki oli kuitenkin Steinburg-panimo, joka käytti kantakaupungin alueella olevan suuren panimoalueensa monisatametrisen seinän kertomalla oluenpanon prosessin - ja toisella laajalla sivustalla panimon koko historian!

Kaupungissa on paljon muureja ja aitoja - nekin voi käyttää hyväksi elävöittämään kaupunkikuvaa vaikkapa näillä tavoilla.

Ja kun koko ajan kaupungissa rakennetaan, niin luonnollisesti on myös paljon suoja-aitoja. Sen sijaan, että odotettaisiin, että suoja-aitaan töherretään jos jonkinlaisia tägejä tai ihan puhtaita töhryjä, voi nämä antaa graffititaiteilijoiden käyttöön ja saada kaupunkikuvaan uudenlaista eloa. Hei te Länsimetron rakentajat oransseine aitoinenne - olisiko tässä uutta ideaa?

Aman tiistaiessee: Kenen Suomen Talvisota 1939-40?

Olen tämän esseeni jotakuinkin samanlaisena julkaissut muutama vuosi sitten toisessa blogissani, mutta kovin moni sitä ei liene lukenut ja ajankohtaiselta se tuntui edelleen, joten ajattelin julkaista sen uudelleen tämän blogin lukijoiden saataville kevyesti modifioituna.  

Suomalainen underground-liike ei ollut kovin laaja eikä pitkäikäinen, joten sen historiakin on ollut helppoa tiivistää. Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama kirja "U:n aurinko nousee lännestä - Turun undergroundin historia" (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009) kertoo hyvin siitä suomalaisesta undergroundista, jonka oma sukupolveni tuntee etenkin Markku Innon ja Jarkko Laineen teksteistä sekä Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ensamblen ainoasta LP-levystä "Underground rock" (1970).

Kirja osoittaa kelvolla tavalla, että 1960-luvun nuorison Turusta näkökulma oli länteen - ainakin yli Pohjanlahden Tukholmaan, mutta myös Englantiin ja etenkin USA:han. Virikkeitä ja vaikutteita ei haettu idästä (vaikkapa Suomen pääkaupungin suunnasta), vaan katse suunnattiin jo avarampiin maisemiin. Ehkä kannattaa muistaa sekin seikka, että 1960-luvulla tie länteen vei Helsingistäkin aivan konkreettisesti usein Turun kautta Tukholmaan ja siitä eteenpäin.

Komulainen ja Leppänen osaavat jouhevasti linkittää Turun undergroundin synnyn läntisen maailman nuorison uuteen ajatteluun beat-sukupolvesta hippi- ja jippiliikkeisiin. Turussa perustaa oli luomassa mm. Tajo-kustantamo, joka julkaisi Allen Ginsbergiä suomeksi ja muutakin uudenlaista proosaa ja lyriikkaa. Vahva kirjallinen tausta oli myös aktiivisella runoliikkeellä. Aamurusko-monistelehti yhdisti myös U-liikettä. Kuvataiteen puolelta Harro Koskinen sikatauluineen luettiin osaksi undergroundia ja turkulaisella taideskenellä oli muitakin aktiivisia toimijoita.

Undergroundin luonteen mukaisestikaan kyseessä ei ollut Turussakaan valtava massaliike. Varsinaisia avaintoimijoita oli suhteellisen pieni joukko, mutta esimerkiksi käytännössä talkootyöllä vuonna 1970 aloitettu Ruisrock keräsi ensimmäiseen konserttiviikonloppuunsa Suomessa ennennäkemättömän yleisömäärän.

Erinomainen peilauskohta Komulaisen ja Leppäsen kirjalle on kaksi vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Jukka Lindforsin ja Markku Salon "Ensimmäinen aalto - Helsingin underground 1967-1970" (Odessa, 1988). Kun turkulaishistoria on kovakantinen ja jotakuinkin looginen kirja, rymistelee Lindforsin ja Salon kirja underground-fiiliksissä niin teksteissään, kuvituksessaan kuin taitossaankin. Mutta synteesi kirjoista on selkeä - Helsingin ja Turun undergroundit erosivat toisistaan. Helsinkiläisundergroundia kuvasti ehkä parhaiten Mattijuhani Koposen ja kumppaneiden Sperm-yhtye, huumeisiin liittyvät polemiikit ja erilainen psykedeelinen hämyily. Kiitos Mattijuhanin, oma sukupolveni ei tarkastellut flyygeliä enää vain musiikki-instrumenttina. Yhdistävänä linkkinä Helsingin ja Turun underground-maisemissa liikkui monitaituri M.A.Numminen, joka maalaispoikana osasi löytää enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja uuden ja entisen pääkaupungin virtauksista.

Mielenkiintoinen polemiikki - ja etten sanoisi ajalleen tyypillinen Helsinki-Turku-kisailu - löytyy kummastakin kirjasta Suomen Talvisota 1939 - 1940 -performanssi- ja musiikkiryhmästä, jonka kummankin kaupungin underground-historia haluaa lukea "meidän kaupunkimme" pysyväksi underground-saavutukseksi. Tietysti voi nähdä historian ironiaa siinä, että underground-yhtye ikonisoidaan ja sitten ryhdytään kisaamaan sen todellisesta kodista. Turkulaishistoria todistaa vääjäämättä, että ensamblen ydinviesti perustui mm. Laineen ja Innon teksteihin ja performanssiin osallistui tärkeällä panoksella myös esimerkiksi Harro Koskinen - ja siis siten "Turun henkeen".

Helsinkiläishistoria kertoo tiukasti, että Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ryhmän muusikot olivat pääsääntöisesti helsinkiläisiä kovan tason studiomuusikoita - turkulainen vaikutus tunnustetaan, mutta kyllä sitä Helsingin undergroundin saavutuksena pidetään.

Mutta mistä me muistamme jokaisen keski-ikäisen virkamieskodin kokoelmiin kuuluvan Suomen Talvisota 1939 - 1940 -yhtyeen Underground rock -levyn - levyn, joka muistetaan kappaleistaan "Kekkonen-rock", "Talvisota-rock" ja "Tehtaan vahtimestarit" - ja joka kaivetaan esiin ja soitetaan kybällä bileiden jo käännyttyä vääjäämättömään loppuliukuunsa? Badding Somerjoen ja M.A.Nummisen lauluista ja kappaleista - kahden somerolaisen!

Leipzigin upeassa eläintarhassa

Leipzig on syystäkin ylpeä upeasta vuonna 1878 avatusta eläintarhastaan. Eläintarha sijaitsee kantakaupungin alueella ja on myös tärkeä vihreä keidas vilkkaassa puolen miljoonan asukkaan kaupungissa. Hienoa on myös, että eläintarhaa parannetaan jatkuvasti - tavoitteena on vuosi 2020, jolloin eläintarha olisi kokonaisuudessaan uusine alueineen valmis - ja että eläintarha on läsnä myös lähiympäristön rakennuksissa.

Eläintarha on kyllä hienoimpia näkemiäni ja kokemiani eläintarhoja - se on rakennettu mukavasti teemoittain, eläimillä on runsaasti tilaa ja opastukset ovat saksalaiseen tapaan tarkkoja ja perusteellisia. Kaikkiaan eläintarhassa on yli 850 eri eläinlajia mahdollisimman luonnollisissa ympäristöissään. Aivan erityisen hieno on tuore trooppinen Gondwanaland, joka on suuri erillinen näyttelyrakennus, jossa on trooppiset olot eli lämmintä ja kosteaa. Rakennus on todella tilava ja ilmava, ja niin suuri, että sisällä kulkee oma venereitti.

Kissaeläimillä on eläintarhaoloissa myös tavallista laajemmat tilat. Leijonat päättivät maanantai-iltapäivällä nukkua, samoin kuin pari tiikeriäkin, mutta muutamat kissäeläimet olivat valveilla.

Tilaa tarvitsevat myös elefantit, joita on kaikkiaan neljä veijaria - siis niin kuin kaikki norsuharrastajat heti havaitsevat, kyseessä ovat Aasiasta tuodut elefantit.

Apinoille on oma Pongolandinsa, joka sekin vaikuttaa tilavalle - tietysti kun keli oli nollan tienoilla, apinat eivät olleet laajoilla ulkoalueillaan, vaan lämpimissä sisätiloissa.

Kirahvitkin olivat sisähallissa, mutta nelisormimangustit tarkenivat ulkonakin!

Ja tietysti hienoon eläintarhaan kuuluu myös hieno akvaario ja terraarioalue - osa tästä teemasta on myös esillä Gondwanalandissa.

Eläintarhassa on myös hyvin ajateltu tärkeää käyttäjäryhmää eli lapsia ja varhaisnuoria - opasteet ovat heille oikealla korkeudella, miesten WC:ssä on myös pienemmille miehille mitoutetut pisoaarit, erilaista ohjelmaa ja kiertokäyntejä tarjotaan lapsille ja perheille. Myös erilaisia palveluja - kuten kameliratsastusta - on tarjolla. Jäin pohtimaan, että kukahan Manfred on ollut, kun toisen ratsastuskamelin nimi on Manfred. Onhan se varmaan hienoa jäädä esimerkiksi eläkkeelle vuosikymmenien palveluksen jälkeen ja saada työpaikan kunnianosoituksena oma nimikkokameli.

  

Leipzig derkkuarkkitehtuurin kourissa

Leipzig on vanha, perinteinen kaupunki, josta ensimmäiset tiedot löytyvät vuodelta 1015. Kaupunki- ja torikauppaoikeudet Leipzig sai vuonna 1165, ja 100 000 asukkaan rajan kaupunki ylitti vuoden 1870 tienoilla. Noin vertailun vuoksi Helsingissä asui silloin alle 30 000 asukasta.

Olen kierrellyt kaupungilla kuvaamassa mielenkiintoisia ja upeita seinämaalauksia ja graffitteja, mutta olen myös kuvannut DDR-aikaista arkkitehtuuria. Uuden rakentamiseen oli toki tarvettakin, kun kaupungin rakennuskannasta tuhoutui toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa 1943-45 lähes 60 %.Paljon täällä on restauroitukin vanhaa rakennuskantaa, mutta paljon on vielä ns. huonossa hapessa. Mutta siis se DDR:n aikainen rakennustyö.

Uusia "DDR-funktionalistisia" asuinrakennuksia löytyy aivan kantakaupunginkin alueelta, ja nykyisin uudet rakennukset pistävät varmaan vielä enemmän silmään, kun osaa vanhaa rakennuskantaa on tyylikkäästi restauroitu.

Omaan silmääni pistää myös poikkeuksetta suuri yksikkökoko eli yksittäiset rakennukset ovat jotakuinkin massiivisia. Toinen omaa huomiotani kiinnittävä seikka on tietty yksioikoisuus, joka myös muuntuu useampaa samanlaista rakennusta katsoessa yksitoikkoisuudeksi.

Julkisissa rakennuksissa - olkoon ne konserttisaleja tai pienempiä rakennuksia - huomiotani kiinnittää tietty samanlainen tyyli, jota löytyi useammastakin sosialistisesta maasta aina 1980-luvulle saakka (esimerkkinä vaikkapa mieltyminen ruskeasävyihin ja sama keinotekoinen pompöösiys).

Mutta tietysti sosialismin saavutuksiin kuuluivat myös korkeat, taivaita kurottelevat rakennukset. Leipzigin yliopiston aluetta liki sijaitsee täkäläisten viisaudenhampaaksi kutsuma torni. Keskustan näkymään hallitsee toinenkin jyhkeä tornirakennus - onneksi kovin montaa ei ehditty rakentamaan.

Oma mielenkiintoinen lukunsa ovat DDR-aikaiset ns. Neustadtit (uuskaupungit), jotka rakennettiin perinteisten keskustojen ulkopuolelle. Niille luonteenomaista oli selkeä ruutukaava, suuret yksittäiset rakennukset ja uudenlaiset leveät kävelyraitit - välillä Leipzigin Neustadtissa eli Grünaussa kävellessä tuli helposti mieleen, että tässä sitä talsii Itä-Pasilan protossa!